Yksinpuhelua ihmisenä olemisesta

Klikkaa kuvaketta ja kuuntele

Alla teksti kirjallisessa muodossa

 

Vain ani harvat tavalliset ihmiset ovat niin itseriittoisia, etteivät enää kaipaa ulkopuolista lisäystä ja vahvistusta. Jotkut odottavat toisten ihmisten puoltoääniä heikon itsetuntonsa takia, joillekin taas arvostuksen nälkä vain kasvaa arvostuksen myötä.

Ihmisten välinen ystävyys nojaa useimmiten vastavuoroisuuteen, josta filosofi Nietzsche totesi: ”Kun tahdotte puhua hyvää itsestänne, te kutsutte todistajan, ja kun olette vietelleet hänet ajattelemaan hyvää itsestänne, ajattelette itsekin hyvää itsestänne.”

Vain harvat sietävät sellaista ystävää, joka esittää huomionsa täysin kaunistelematta. Reino Helismaa totesi, että täytyy ajatella, ettei tulisi sanottua sellaista, mitä todella ajattelee. Helismaa tosin saattoi tarkoittaa myös sitä, että todella syvällisten asioiden avoin lausuminen nostattaa vastarintaa niissä, jotka eivät kykene niitä ymmärtämään, mutta pitävät kuitenkin itseään kaiken tarpeellisen ymmärtäjinä.

***

Minäkuvan paisuminen on tulemista evankeliumien tarkoittamassa mielessä ”rikkaaksi”, josta tilasta tulisi kuitenkin - sen tehtyä tehtävänsä - päästä sisäisesti vapaaksi muuttumalla ”hengellisesti köyhäksi.” Vasta silloin, kun ihminen ei enää kanna mukanaan mitään ajallista, hän alkaa olla valmis kulkemaan ahtaan portin läpi.

***

Kuolemaa kutsutaan ”vihollisista viimeiseksi”. Sanotaan, että se on tullut ihmiskunnan osaksi ensimmäisen ihmisparin syntiinlankeemuksen myötä. Omenavarkaudella on siten ollut hyvin pitkäkantoiset ja ankarat seuraukset, mikäli raamattua halutaan tulkita sananmukaisesti.

Lankeemuksen tuottama kuolema saattaisi todellisuudessa kuvata prosessia, missä inhimillinen tajunta on alkanut samastua ulkoisiin ilmiöihin: kehoonsa, aistimuksiinsa, tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Ihmisten käsitys itsestä on samastuksen myötä muodostunut täysin riippuvaiseksi katoavista ulkoisista ilmiöistä.

***

Periaatteessa koko tajuinen elämä on etsikko- ja etsintäaikaa, mutta sisäisen etsimisen tarve syntyy luonnostaan yleensä vasta silloin, kun ihminen alkaa kyllästyä aistillisiin, aineellisiin ja psyykkisiin virikkeisiin.

Raamatun vertaus ”tuhlaajapojasta” kuvaa ensinnäkin sitä, että ulkoisen elämän kokeminen on arvokasta ja tarpeellista. Ihmisen tulisi kuitenkin jossakin vaiheessa päästä kokemisen tarpeesta sisäisesti vapaaksi ja havaita, että aineellisen tason kokemukset sellaisinaan ovat hyödyksi ainoastaan koettaessa elämää fyysisen olemuksen välityksellä. Kokemus synnyttää mentaalisia perusvalmiuksia toimia ”kanssaluojana”, kunhan tietoisuuskin lopulta kohoaa tilaan, missä tiedetään, mitä on syytä luoda, ja mitä jättää luomatta.

***

Sanotaan, että ihmisellä on henki, ja että henki on jotakin alkuperäistä ja jakamatonta. Se ei ole milloinkaan ”langennut syntiin”, eikä sitä voi millään toimin vahingoittaa. Ihminen ei yleensä ole tietoinen hengestään saati hengessään. Useimpien uskontojen ydinvaatimuksena on kuitenkin yksilön yhteyden palauttaminen tai palautuminen henkiseen alkuperäänsä.

***

Lisäksi oletetaan, että ihmisellä on sielu, ja että ihminen voi tuottaa tälle ”puoliajalliselle” olemukselleen sekä hyötyä että vahinkoa.

Ihmisille kaikkein tutuin olemus on mieli, joka toimii aistimusten, tunteiden ja ajatusten kentällä ja kenttänä. Kehon ja mielen yhdistelmää kutsutaan yleisesti persoonalliseksi ihmiseksi, minuudeksi.

Minä-käsityksestä suurin osa koostuu ehdollistumista, jotka pidättävät inhimillisen tajunnan ajallisuuden ja sen myötä katoavuuden puitteissa. ”Minä” on se ”elämä”, jonka kahleista ihmisen tulisi päästä irti voidakseen vapautua sisäisesti tilaan, jota eivät mitkään ehdollistumat tai tajunnalliset katkokset enää kosketa, koska itsetietoisuus on irronnut ajan ja tilan rajoituksista, joihin myös niin sanottu kuolema lukeutuu.

Minä” on se persoonallista olemusta koskeva ”kuoleman tauti”, johon uskonnot ja filosofiat ovat etsineet parantavaa lääkettä. Joskus ”patenttilääkkeeksi” tyrkytetään ”minän vaihtamista meiksi”, eli sulautumista takaisin laumaan, mikä saattaa monien kohdalla hidastaa omaehtoista kasvuprosessia.

Kaikki Uuden Testamentin evankeliumit kehottavat ihmistä ”kadottamaan katoavan elämänsä”, mikäli hän aikoo löytää tilalle katoamatonta. Itämainen ajattelu tarkentaa edellistä neuvomalla hävittämään elämisen, mukavuuden ja vaikutelmien halun sekä jatkuvan kasvun nälän, ja suuntaamaan sitten kaipuunsa pois itsestä - sisäiseen ja saavuttamattomaan. Nietzsche yhtyy samaan näkemykseen kirjoittamalla: ”Mikäli tahtoo nähdä paljon, pitää oppia kääntämään katseensa pois itsestään.”

Tuomaan evankeliumissa maailmaan tullut Jeesus sanoo löytäneensä kaikki ihmiset juopuneina - ei tosin viinistä, vaan aineellisista ja psyykkisistä virikkeistä. Ihmiset olivat hänen mukaansa tulleet maailmaan tyhjinä ja aikoivat sellaisina myös poistua. Hengellinen kylvö ei ollut vielä alkanut edes itää heidän sisäisissä olemuksissaan.

Matteus ja Luukas nostavat hekin esiin inhimillisen taipumuksen samastua omiin mielitekoihinsa kirjoittaessaan: ”Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.”

Aarteet kuvaavat ihmisen kiinnostuksen ja halujen kohteita, joista muodostuu pysyviä tapoja, asenteita ja ajatusmuotoja. T0dellinen aarrekammio sijaitsee yksilön sielullisessa olemuksessa, johon kokemusten ”henkiset hedelmät” koostuvat, mikäli sellaisia syntyy.

Ihmisen tietoisuuden painopisteet - hänen mielensä ajalliset aarteet - määräytyvät hänen ajattelunsa ja tunteidensa mukaisiksi. Monien aarteisiin sisältyy tulevan viikonvaihteen, loman, eläkkeelle pääsyn tai jonkin muun miellyttäväksi koetun asian odotusta. Mukavuuden sinänsä ei tarvitse olla ongelma. Ainoastaan liiallinen ehdollistuminen mukavuuteen saattaa olla haitallista, jos tapa syrjäyttää kaikki syvemmät pyrkimykset.

Vanha kiinalainen sananlasku toteaa: ”Ei ole suurempaa rikosta kuin ylenmääräiset halut. Ei ole suurempaa onnettomuutta kuin olla tyytymätön siihen, mitä omistaa.” Filosofi Nietzsche vahvistaa samaa teemaa: ”Totisesti, joka vähän omistaa, hänet sitä vähemmän omistetaan: ylistetty olkoon pieni köyhyys!” Suuri köyhyys saattaa tietenkin toimia aivan päinvastaiseen suuntaan, mikäli se sitoo mielen toiminnot itseensä.

***

Viisas Siirak tunsi hyvin elämän dynaamisen ja suhteellisen luonteen todetessaan: ”Älköön sanottako: ’Tämä on huonompi kuin tuo’, sillä aikanaan kaikki osoittautuu hyvin kelvolliseksi.”

Samaa dynamiikkaa edustaa myös Tuomaan evankeliumin sanonta: ”Joka on tullut rikkaaksi, se hallitkoon. Jolla on valta, se luopukoon vallasta.” Tai kehotus: ”Tulkaa ohikulkijoiksi!”

Sanontojen ydin on siinä, ettei ihmisen tulisi pysähtyä mihinkään vaiheeseen. Hänen pitäisi tulla ohikulkijaksi kaiken katoavan ja tilapäisen suhteen, sillä elämä on koulu, jossa ei kannata vapaaehtoisesti jättäytyä luokalle.

Monissa perinteissä on kehotettu tietoisesti välttämään kaikkea aineen, vallan ja kunnian mahdollistamia nautintoja - ikään kuin sellaiseen itsensä pakottaminen johtaisi automaattisesti autuuteen. Itsensä pakottaminen johtaa kuitenkin usein mielen kieroutumiseen tai heikkouksien painumiseen alitajuisiksi. Elämä on tarkoitettu koettavaksi aina siihen pisteeseen asti, että ihminen on sisäisesti valmis irtaumaan ulkonaisen kokemisen pakosta.

***

Kun kaikki tietämättömyydestä, paheista ja typeryyksistä muodostuneet varjot ovat hälvenneet, ja kun lisäksi ihmisen ”sisäiset hedelmät ovat kypsät”, ja hän itse ”kypsä hedelmilleen”, saattaa hengen aurinko alkaa loistaa valaisten hänen kaikki olemuksensa.

KOMMENTTEJA JA/TAI KYSYMYKSIÄ KIRJOITTAJALLE