Ylösnousemuksen ihmeestä

 

Ylösnousemus nähdään kristinuskon tunnustuksissa konkreettisena, fyysisessä muodossa tapahtuvana asiana, jonka ensimmäisenä toteutti Nazarean Jeesus Kristus. Muut ihmiset tulevat kokemaan sen vasta viimeisenä päivänä, jolloin toiset ”uudelleen ruumiistetaan” ikuista tuomiota, toiset ikuista autuutta varten.

***

Jeesuksen kohtaloon pääsiäisen aikaan liittyvä ”tyhjän haudan arvoitus”, hänen kuolleen lihallisen kehonsa herääminen tai herättäminen eloon kolme päivää kuoleman jälkeen on nostattanut kristityiden kesken kiistoja jo ensimmäiseltä vuosisadalta saakka. Lisäksi eri ryhmät tulkitsivat ylös nousseen olemuksen luonnetta eri tavoin.

Evankeliumit sinänsä antavat Jeesuksen kuoleman jälkeisestä olemuksesta varsin epämääräisen kuvan. Johanneksen 20. luvussa Jeesus kulkee seinien läpi, mutta esittelee samassa tilanteessa epäilevälle Tuomaalle täysin lihalliselta vaikuttavaa kehoaan.

***

Nykyinen raamatuntutkimus heittää epäilyksen varjoa lihallisen ylösnousemuksenkin ylle. Jeesuksen ajan kuolemaantuomittujen todennäköiseksi hautaustavaksi esitetään jopa joukkohautausta, jollainen oli pääsääntöinen tapa ristiinnaulittujen kohdalla (Matti Myllykoski: Jeesuksen viimeiset päivät). Tällainen näkemys saattaisi nakertaa pohjaa evankelistojen kuvaamilta hautauksen jälkeisiltä tapahtumilta.

Evankelista Markus (vanhin evankeliumi) luo itse hautaamisesta varsin ristiriitaisen kuvan kertoessaan ensin, että koko Jerusalemin Suuri Neuvosto oli ollut yksimielisesti tuomion takana, mutta että sen ”arvossa pidetty jäsen”, Joosef arimatealainen, olisi myöhemmin luovuttanut kalliohautansa tälle kapinallisena tuomitulle galilealaiselle. Muut evankelistat ovat yrittäneet hieman korjailla Markuksen epäjohdonmukaisuuksia. Matteus sijoittaa hänet Jeesuksen opetuslapseksi, Johannes katsoo, ettei hän ollut osallistunut tuomitsemiseen.

Joosef arimatealainen voisi tutkijoiden mukaan historiallisesti liittyä Jeesuksen kuolemaan, mutta hän saattoi olla vain se neuvoston jäsen, joka vastasi tuomittujen (joukko)hautaamisesta - mahdollisesti omistamalleen maalle.

***

Jeesuksen aikaan oli varsin laajalla hyväksytty ajatus, että ihmisen tajunta kyllä säilyy ruumiin kuoleman jälkeen ja siirtyy ”vainajille varattuun paikkaan”, tuonelaan. Se ei kuitenkaan ollut todellista, ainakaan lopullista, ”nousemista ylös” (ihmisyyden nousua Jumalan luo), vaan pikemminkin ”laskeutumista alas” olotiloihin, joissa vapaa tahto ei enää voinut toimia yhtä itsetietoisesti kuin edeltäneessä maanpäällisessä elämässä. Juutalaisen käsityksen mukaan sieltä ei ollut paluuta elämään, joten he toivoivat itselleen lähinnä pitkää ja hyvää elämää.

Ylösnousemisen ajoitus ”kolmanteen päivään” lienee suoritettu Hoosean tekstin pohjalta, joka kirjoitti Jumalan kansalleen antamasta lupauksesta, että ”Jumala virvoittaa ja nostaa meidät kolmantena päivänä jaloillemme, ja niin me saamme elää ja palvella häntä.”

Pääsiäisen tapahtumien tällainen ajoittaminen on vaatinut niiden nopeuttamista. Kuolema ei ole yleensä tapahtunut ristiinnaulitsemisessa saman päivän aikana, vaan paljon myöhemmin, ellei prosessia ollut ”armollisesti joudutettu” murskaamalla sääriluut, kuten kertomuksessa tehtiin ryövärien suhteen. Jeesuksen suhteen näin ei Johanneksen mukaan tehty, koska havaittiin hänen jo kuolleen - ja että ”kirjoitus (2. Moos. 12:46) kävisi toteen: ’Älköön häneltä (uhrilampaalta) luuta rikottako’.”

***

Toisella vuosisadalla eKr. kehittyi Syyrian kuninkaan vainojen aikana ”viimeisten aikojen näkemyksiä”, joissa odotettiin pian tulevaa ruumiillista ylösnousemusta ja tuomiota. ”Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen (Dan 12:13).” Tämä kosketti kuitenkin lähinnä ”hyvien ja pahojen kohtaloa” vainojen alla. Ajatus kaikkien ihmisten ylösnousemusodotuksesta kehittyi vasta myöhemmissä kristillisissä piireissä.

***

Ruumiillisen ylösnousemuskäsityksen rinnalla eli pitkään erityisesti hellenistisissä piireissä käsitys sielullisesta ylösnousemuksesta (jopa sielun olemisesta ennen syntymää). Hurskaat ja uskonsa vuoksi surmatut saattoivat päästä välittömästi kuolemansa jälkeen Jumalan luokse, mikä käy ilmi erityisesti Makkabealaiskirjoissa. Marttyyriuden tulkinta oikeutuksena autuuteen tulee myöhemmin ilmi ns. marttyyrikirkon näkemyksissä ja on siirtynyt (ja voi hyvin) myös islamin piiriin.

Aikojen saatossa käsitys ruumiillisesta ylösnousemuksesta nousi kuitenkin valta-asemaan. Evankeliumien (erityisesti Tuomaan evankeliumin) mukaan Jeesus käytti usein juutalaisia fariseuksia ”huonoina esimerkkeinä”. Tämän valossa on erikoista, että juuri farisealaiset olivat edustaneet kristittyjen myöhemmin omaksumaa ajatusta kuolleitten herättämisestä viimeisenä päivänä.

***

Evankelistojen päämääränä lienee ollut rakentaa uuden aatesuuntansa ydinpersoonan kauhistuttavasta kuolemasta perinteistä poikkeava näkemys osoittamalla, että hänet palautettiin eloon todellisessa lihallisessa muodossa. Todisteluun liittyi vahvistuksena episodi, jossa sadanpäämies pannaan tarkistamaan, että Jeesus oli todella kuollut. Sen tarkoituksena oli torjua valekuoleman mahdollisuus, jollaista vieläkin esiintyy ajatuksessa, että jotkut Jeesuksen essealaiset aatetoverit olisivat herättäneet hänet tästä tilasta.

Jeesuksen herätetty olemus ei kuitenkaan jäänyt näkyvästi toimimaan fyysisellä tasolla, vaan Markus ja Luukas kertovat hänen astuneen taivaaseen 40 päivän kuluttua ja asettuneen sitten Jumalan oikealle puolelle odottamaan viimeistä päivää (mikäli ajattomassa tilassa yleensä jotakin odotetaan?).

Muista poiketen Matteus panee Jeesuksen ilmaantumaan näkymättämänä seurakuntalaisten keskuuteen aina kun he kokoontuvat (jota tutkijat pitävät, monen muun Matteuksen tulkinnan ja lisävärityksen ohella, evankelistan itsensä kehitelmänä).

Gnostilainen Pistis Sofia väittää, että Jeesus opetti apostoleitaan kuolemansa jälkeen vielä yhdentoista vuoden ajan 24 valon mysteerin suhteen (pisin Jeesus-perinteen teksteistä).

***

Evankelistojen (synoptikkojen) ”lihallistamisen tarve” saattoi johtua siitä, että ihmiset olivat tuona aikana (ja ovat tänäkin päivänä) tottuneet hahmottamaan elämää ja kuolemaa oman erillisen olemisensa ja olemuksensa pohjalta. Tutun ja rakkaan olemuksen ikuistamiselle haluttiin luoda edes ehdolliset (uskonvaraiset) mahdollisuudet nostamalla Jeesus sen ensimmäiseksi toteuttajaksi - esikoiseksi (Paavalin mukaan).

Johanneksen evankeliumi sen sijaan kuvaa Jeesuksen olleen jo elinaikanaan sisäisesti yhtä olemusta (samaa ajatonta tietoisuutta) Isänsä kanssa, ja että hän tahtoi muidenkin ihmisten pääsevän aivan samaan tilaan (että hekin yhtä olisivat).

Keskiaikainen dominikaanijohtaja, Mestari Eckhart tulkitsi Johanneksen tapaan, että jokaisella ihmisellä, mikäli hän vain kykenisi ”kadottamaan katoavat sidoksensa”, olisi mahdollisuus päästä aivan samaan Jumalan Poikuuteen kuin mitä Nazaretin Jeesuksen itsensä katsotaan edustaneen.

***

Kristillisyyden alkuvuosisatojen ”toisinajattelijat”, gnostilaiset, eivät mitenkään voineet hyväksyä lihallista käsitystä ylösnousemuksesta, vaan puhuivat tietoisuuden kohoamisesta pysyvään, ajattomaan, jumalalliseen tilaan, jota he kutsuivat gnosikseksi. Tällaisen ajattelun perusta löytyy ja periytyy kristillisyyttä paljon vanhemmista näkemyksistä.

Itämaisissa perinteissä (esim. buddhalaisuudessa) puhutaan jopa kolmenlaatuisista ylösnousemusruumiista, kuten dharmakaya, sambhogakaya ja nirmanakaya (ks. Dalai Lama: Opetuksia viisaudesta, Madhyamikan avain).

Niissä ylösnousemusruumis käsitetään elävänä ja pysyvänä energiakoosteena, joka muotoutuu prosessinomaisesti yksilön henkisen kehityksen yhteydessä ja aktivoituu toimimaan tietoisesti millä tahansa olemisen tasolla ”tulisen kasteen myötä” (jollaisesta evankeliumitkin antavat epämääräisiä viitteitä).

Elämän aikana henkisen tietoisuuden saavuttanut yksilö voi käyttää tätä hahmoa myös lihallisen kehonsa kuoleman jälkeen ilmaistakseen itseään erillisyyden puitteissa (näkyvän maailman tai psyyken alueella). Se voitaneen tiivistää myös aistittavaan muotoon - jopa useampaan paikkaan samanaikaisesti, koska sitä käyttävä tietoisuus ei ole enää sidoksissa peräkkäisyyteen, vaan toimii suoraan ajattomuudesta käsin (jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat läsnä).

Itämainen käsitys ylösnousemusruumiista on siinä mielessä varsin lähellä evankelistojen kuvausta, että tämä ”ruumis” ylittää selkeästi (ilmestyy ja katoaa) tavallisen fyysisen kehon ominaisuudet olematta kuitenkaan ”pelkkä haamu”.

***

Ilmeneepä ylösnousemus sitten missä muodossa tahansa, tulee sen käyttöön saamista varmaan edeltää selvä tajunnallinen muutos, tietoisuuden kohoaminen ajallisesta ja katoavasta ajattomaan ja katoamattomaan.

Jeesuksen kohdalla voitaisiin hänen toimintansa ja opetustensa pohjalta päätellä, että hänen tietoisuutensa ylösnousu oli tapahtunut jo hänen elinaikanaan (ei puhunut omiaan, vaan edusti ehdollistumattoman tietoisuuden välitöntä ilmausta). Tällöin olisi turha kiistellä siitä, millaista hahmoa hänen tietoisuutensa kuoleman jälkeen käytti. Ylösnousemus tarkoittaisi yksinkertaisesti tajunnan kohoamista kaikkien psyykkisten, ehdollistuneiden tilojen yläpuolelle, jolloin se voisi säilyttää täydellisen itsetietoisuuden huolimatta alimpien, selvästi ajallisten, olemustensa häviämisestä.

Muutos tapahtunee ensin tajunnallisella puolella, jolloin puhutaan ”ylhäältä syntymisestä”. Tällainen tila - mikäli se ei ole pelkkä ohimenevä tunnekuohu - koetaan ajatuksen, tunteiden ja aistien ulottumattomissa. Mutta vain harvat sen kokeneet yksilöt kykenevät välittömästi saattamaan sen hedelmiä, saati voimia, aineellisen ja käsitteellisen maailman puitteisiin.

Niitä harvoja edelläkävijöitä, jotka ovat kyenneet saattamaan kaikki olemuspuolensa: fyysisen, psyykkisen ja sielullisen, värähtelemään tietoisessa sopusoinnussa henkisen ydinolemuksen, Kristuksen, kanssa, on perinteisesti kutsuttu mestareiksi tai vihityiksi. Heissä on "ihmisen poika (järjellinen olento) ylennetty (henkeen) kuin käärme erämaassa".

Ylösnousemus ”kolmantena päivänä” saattaisi yleisenä symbolina kuvata ihmisen henkistä kehitystä kulkemassa (lähtien elävästä sielusta) kolmen periaatteellisen sisäisen muutoksen kautta. Niistä viimeisimmässä saavutetaan ns. lapsen kaltaisuus, luovan, ajattoman hengen sisäinen tila (Paavalin symboliikan mukaan ”viimeisen Aadamin tila”).