 |
Verkkopostilla
Martti Luther:
1. Kor. 3: 12-13
|
1. Kor. 3: 12-13
"Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on."
Jos Pyhä Henki olisi ollut niin typerä, että olisi erehtynyt tai ollut pakoitettu uskomaan, että kirkolliskokoukset ja isät tulevat erehtymättä kaikki hyvin toimittamaan, niin olisi hänen ollut tarpeeton varoittaa kirkkoansa, että sen tulee koetella kaikkea.... Tällä ennustuksella on hän, ei salaa ja epäilevästi, vaan julkisesti ja valtiudella lausunut, että pyhässä kirkossa tulee olemaan rakennusväkeä myöskin puusta, heinistä ja oljista, se on opettajia, jotka siitä huolimatta edelleen ovat oikealla perustuksella tahi pohjalla, ja kärsivät tulen kautta kyllä vahinkoa, mutta tulevat kuitenkin autuaiksi, jolla puheella ei voida tarkoittaa kerettiläisiä. Sillä he laskevat toisen perustuksen, mutta nämä pysyvät perustuksella, se on Kristuksen uskossa, tulevat autuaiksi ja kutsutaan Jumalan pyhiksi, vaikka heissä onkin heiniä, olkia, puuta, joka on poltettava pois Pyhän Raamatun tulella, vaikkakin ilman autuuden menettämisen vaaraa, kuten pyhä Augustinus sanoo itsestänsä: Errare potero, haereticus non ero, se on: Voinen kyllä erehtyä, mutta kerettiläisiksi en tahdo tulla. Syy tähän on se; että kerettiläiset eivät ainoastaan erehdy, vaan eivät myöskään tahdo antaa ojentaa itseänsä, puolustavat erehdystänsä oikeana ja taistelevat huomaamaansa totuutta ja omaa omaatuntoansa vastaan.
Sellaisista sanoo p. Paavali (Tiit. 3:10-11): Eriseuraista ihmistä pakene, koska häntä on kerta taikka kahdesti neuvottu, tietäen että senkaltainen on käännetty pois, ja syntiä tekee "autokatakritos", se tietää, joka vastahakoisena ja ehdoin tahdoin tahtoo tulla tuomituksi harhauksessansa. Mutta p. Augustinus tahtoo kernaasti tunnustaa harhauksensa ja antaa ojentaa itseänsä. Sentähden hän ei voinut olla mikään kerettiläinen vaikka hän erehtyi. Samoin tekevät kaikki muutkin pyhät ja heittävät mielellänsä heinänsä, olkensa, puunsa tuleen, jotta itse pysyisivät autuuden perustuksella. Niin olemme mekin tehneet ja teemme edelleenkin.
(Martti Luther, "Kirkolliskokouksista ja kirkosta")
Uskonahdistus on kaikkein vaikein ja raskain, sillä uskon pitää voittaa kaikki muut ahdistukset. Jos nyt usko pettää, niin täytyypä kaikkien muiden vaikeuksien, kaikkein pienimpienkin ja vähäpätöisimpienkin, voittaa ihminen. Jos usko sitä vastoin kestää lujana, voimme väheksyä kaikkein suurimpiakin ahdistuksia ja vaaroja, sillä kun usko on oikea ja terve, täytyy kaikkien ahdistusten heiketä ja lakata. Meidän tulisi hävetä perkelettä ja omaa lihaamme, kun emme usko ja luota Jumalaan, joka kuitenkin on tehnyt meille niin monia ja suuria hyviä töitä ja yhä tekee niin paljon hyvää. Tulisihan minun hävetä, kun voin luottaa enemmän vaimooni ja teihin jokaiseen kuin Kristukseen, kun ei kuitenkaan yksikään teistä tahtoisi antaa itseään ristiinnaulita ja mennä kuolemaan minun edestäni. Uhkarohkeat henget, jotka ylpeydessään tuntevat itsensä varmoiksi, kuten lahkolaiset ja kaikki väärät kristityt, ovat sangen kiusallisia ja vahingollisia ihmisiä. Kun he kerran ovat nähneet Raamatun ulkopuolen ja kuulleet muutaman saarnan, luulottelevat he heti, että heillä on Pyhä Henki ja että he tietävät ja ymmärtävät kaikki asiat. Hurskailla sieluilla on aivan toinen mieli, he rukoilevat joka päivä, jopa joka hetki: "Herra, lisää meille uskoa!" (Luuk. 17:5). Oikeat uskovaiset ajattelevat aina, etteivät he usko; sen tähden he taistelevat, kilvoittelevat ja ahkeroivat lakkaamatta säilyttääkseen ja lisätäkseen uskoaan. Heille käy samoin kuin suurille tositaiteilijoille, jotka v aina näkevät ja huomaavat, että heidän työssään on jotakin, jopa paljonkin vaillinaista, kun sitä vastoin nurkkamestarit luulottelevat, ettei heiltä mitään puutu, vaan että kaikki, mitä he tekevät, on hyvää ja täydellistä.
Meidän uskomme on hyvin heikko ja sittenkin kallio, sillä se on sydämen kulmakivi, sanomaton huokaus, ja sen ohessa sillä on Pyhä Henki, joka pitää kiinni Jumalan lupauksista, sillä hän sen tekee. Jokaisen ihmisen, mutta semminkin kristityn, täytyy olla sotilas. Pyhä Paavali ei nimitä valkeuden töiitä töiksi, vaan sota-aseiksi sanoessaan: "Pankaamme sentähden pois pimeyden teot ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin." Miksi hän tekee näin? Epäilemättä osoittaakseen, että valvominen ja kristillinen elämä on taistelua ja kysyy vaivaa ja työtä ja tuo myötään vaaroja, kun kolme sellaista väkevää vihollista kuin perkele, liha ja maailma on yötä päivää lakkaamatta meitä vastaan. Sentähden sanoo Jobkin (Job 7:1): "Eikö ihmisen olo maan päällä ole sotapalvelusta?" Kun nyt on vaikeaa olla koko ikänsä yhtämittaisessa kilvoituksessa, tarvitaan epäilemättä hyvät pasuunat ja torvet, t s. sellaisia saarnoja ja kehoitussanoja, jotka voivat vahvistaa meitä ja tehdä taistelussa rohkeiksi.
Rakas ystävä, ota tutkiaksesi kaikkia pyhän Paavalin sanoja, jokaista erikseen, mutta kiinnitä erittain huomiosi tuohon pieneen sanaan: "meidän edestämme". Sillä kaikki on sen varassa, että me omistamme sen uskossa ja pidämme kiinni siitä, mitä pyhä Raamattu sanoo meistä tällaisin lauseparsin: "minun edestäni, meidän edestämme, meidän syntiemme edestä". Sillä aina pitää paikkansa, että siinä piilee jotakin suurta ja tärkeää, josta on otettava erikoisesti vaarin ja siihen huomio kiinnitettävä. Voit kyllä helposti ottaa sydämellesi ja uskoa, että Kristus, Jumalan Poika, on annettu Pietarin, Paavalin ja muitten pyhien edestä, jotka näyttävät olevan mahdollisia sellaiseen armoon; mutta sitä vastoin on sinun, köyhä, mahdoton ja kirottu syntinen, hyvin vaikeaa omalle kohdallesi uskoa, kätkeä ja sanoa, että Kristus, Jumalan Poika, on annettu sinun edestäsi, sinun, joka olet tehnyt niin paljon syntiä ja olet niin mahdoton sellaiseen armoon.
Se on vaikeaa, sanon minä, ja vaatii paljon työtä ja vaivaa. Sentähden on helppoa yleisesti kiittää Kristuksen hyviä töitä ja ylistää häntä, että hän on antanut itsensä muitten syntien edestä, jotka olivat mahdollisia ja ansaitsivat sellaista, mutta kun on kieli käännettävä ja sanottava, että hän on kuollut meidänkin syntiemme edestä, silloin suu menee kiinni ja järki hämmästyy eikä uskalla esiintyä Jumalan silmien edessä siinä uskossa, että syntien anteeksiantamus lahjoitetaan meille armosta Kristuksen kautta ilman mitään meidän ansiotamme ja mahdollisuuttamme.
Järki ei tahdo laisinkaan olla missään tekemisissä Jumalan kanssa muilla ehdoilla, kuin että me olemme ensin täysin puhtaat ja ilman syntiä. Sentähden, kun se kuulee tai lukee tämän sanan: "hän on antanut itsensä meidän syntiemme edestä" tai muita samanlaisia, ei järki sovita itseensä tätä "meidän" sanaa, vaan arvelee, että se on sanottu ainoastaan muista, jotka ovat pyhiä ja sellaisen armon ansainneita; ja se päättää omasta puolestaan odottaa, kunnes se on hyvillä töillään tullut mahdolliseksi sellaiseen armoon.
Mutta se ei itse asiassa merkitse muuta, kuin että ihmisjärki tahtoo mielellään väittää, ettei synti olekaan niin suuri ja väkevä, kuin miksi Jumala sen tekee Raamatussa, vaan että se on niin pieni ja voimaton kappale, kuin miksi järki sitä luulottelee. Tämän huomaakin selvästi ulkokullatuista, jotka eivät tiedä mitään Kristuksesta. Sillä vaikka he kyllä tuntevat synnin odan, he sittenkin ajattelevat, ettei ole eikä tule olemaankaan mitään hätää ja että he pyyhkivät pois syntinsä omilla töillään. Sentähden he salaa vaativat, ettei näitä sanoja: hän on antanut itsensä meidän syntiemme edestä, tule ottaa täydestä, vaan pilana, ja ettei heitä ainakaan tule pitää niin perin suurina syntisinä, että Jumalan Pojan täytyi antaa itsensä heidän edestänsä. He eivät siis täyttä totta tunnusta itseään tällaisin sanoin syntisiksi, vaan ainoastaan näyttääkseen nöyriltä, eikä heidän syntejään tule pitää todellisina, vaan ainoastaan vähäisinä kuviteltuina synteinä.
Psalmi 37:2: "Sillä niinkuin heinä heidät pian niitetään pois, ja he lakastuvat niinkuin vihanta ruoho." (Ps. 37:2) Kuinka toisin me arvioimmekaan asioita kuin Jumala! Meistä näyttää ulkokullaisten joukko vihannoivan, kukoistavan, lisääntyvän ja täyttävän koko maan, niin että he yksin tuntuvat olevan jotakin, aivan niinkuin vihreä ruoho peittää ja kaunistaa maan pintaa. Mutta mitä he ovatkaan Jumalan kasvojen edessä? Heinää, joka pian kuivuu; kuta korkeammaksi ruoho kasvaa, sitä enemmän lähenee korjuuaika, jolloin viikate sen katkaisee, ja kuta rehevämmin ja voimakkaammin pas hat kukoistavat ja nostavat päätänsä, sitä lähempänä he ovat onnettomuuttaan, perikatoansa. Ps.37:13 s jae: "Mutta Herra nauraa hänelle, sillä hän näkee hänen päivänsä joutuvan."
Tällä ei tarkoiteta, että Jumala nauraa niinkuin ihminen, mutta onhan tosiaan naurettavaa nähdä mielettömien ihmisten juoksevan ympäri ikäänkuin toimittamassa suuria ja tärkeitä asioita, vaika eivät tee yhtään mitään. Naurettava narrihan olisi se, joka ottaisi pitkän keihään ja lyhyen miekan pudottaakseen auringon taivaalta ja sitten kerran jos toisenkin kerskaisi, niinkuin muka olisi antanut aimo iskun.
Usko on opettaja ja tuomari, jonka on taisteltava ja kamppailtava eksytystä ja kerettiläisyyttä vastaan, arvosteltava ja koeteltava henkiä ja heidän oppejaan. Mutta toivo on kuin sotapäällikkö, jonka on taisteltava murheita, kärsimyksiä, kärsimättömyyttä, surua, masentumista, epätoivoa, herjausta vastaan ja odotettava keskellä onnettomuutta parempia aikoja.
Usko ja toivo ovat monin tavoin erilaiset, sillä usko asuu ihmisen ymmärryksessä, mutta toivo hänen tahdossaan, eikä näitä kahta voi erottaa toisistaan, vaan ne ovat kuin armoistuimen kaksi kerubia. Kummallakin on oma työnsä ja virkansa. Usko koettelee, ohjaa ja opettaa, lyhyesti sanoen, se on se tieto, mikä meillä tulee olla Jumalasta. Mutta toivo on ikäänkuin kehoittaja ja rohkaisija, joka liikuttaa ja herättää sydäntämme olemaan voimakas, karaistunut ja rohkea kaikessa hädässä antamatta viedä itseään harhaan, vaan pysymään kestävänä ja odottamaan parempia aikoja.
Usko tähtää Jumalan totuuteen ja opettaa meitä alati pysymään totuudessa milloinkaan horjumatta tai sitä epäilemättä. Usko katsoo siihen sanaan, jossa Jumala tarjoaa ja lupaa lahjansa. Toivo taas tähtää siihen hyvään ja armolliseen tahtoon, joka on sanassa antanut meille lupauksen, ja näkee uskon sanan kautta ne tavarat ja sen aarteen, jonka Jumala on armollisesta tahdostaan sanassa luvannut.
Usko on meissä elämän alkuna jo ennenkuin mikään murhe on tullut (Hepr. 11:3). Mutta toivo tulee jälkeenpäin ja kasvaa esiin murheesta (Room. 5:3 - 4).
Samoin kuin maallisissa asioissa ei viisaus auta sydämen ollessa murheen ahdistama, niin on myös hengellisissä laitamme huonosti, jos usko on ilman toivoa. Sillä toivohan ylläpitää hädässä, kestää ja voittaa onnettomuuksissa ja vastoinkäymisissä. Ja päinvastoin, niinkuin maallisissa asioissa kaikki muuttuu uhkarohkeudeksi, kun on kyllä uskaliaisuutta, mutta ei ollenkaan viisautta, niin hengellisissäkin asioissa toivo ilman uskoa on sulaa ylpeää julkeutta; joka kiusaa Jumalaa.
Usko ja toivo ovat siinä kohden erilaiset, että usko sanoo: Minä uskon kuolleitten ylösnousemiseen viimeisenä päivänä, mutta toivo vastaa siihen: Niin, jos se on totta, niin antakaamme mennä kaiken, mitä meillä on, ja kärsikäämme, mitä ikinä voimme, koska meistä kerran tulee noin suuria herroja. Kaikki, mitä maailmassa tapahtuu, tapahtuu toivossa. Ei yksikään maanviljelijä kylväisi yhtäkään jyvää, jollei hän toivoisi sen kasvavan ja tuottavan hedelmää. Kuinka paljoa enemmän auttaakaan toivo meitä iankaikkiseen elämään!
Rakkaus, joka kaikki kärsii, kaikki uskoo ja kaikki toivoo, voi ja sen tulee osata antaa myöten, mutta niin ei ole uskon, sillä se ei voi eikä sen tarvitse mitään kärsiä. Kun usko on vaarassa ja sitä pakotetaan, silloin meidän tulee tosiaankin olla tanakat ja itsepintaiset, emmekä ollenkaan saa sallia kenenkään hallita tai johtaa itseämme- tai miillään tavalla antaa myöten, vaan meidän täytyy jos mahdollista olla timanttia kovemmat. Kun sitä vastoin rakkaus on kysymyksessä, tulee meidän olla kaislaa ja pientä lehteä pehmeämmät ja notkeammat ja antaa myöten kaikessa. Muista tätä vertausta: Auringolla on loistetta ja lämpöä; niinkuin loistetta ei voi muuttaa, ei kukaan voi muuttaa sanaa, mutta lämpöä voi hyvin paeta asettumalla varjoon, ja niin tulee rakkaudenkin antaa myöten lähimmäiselleen niin usein kuin se on välttämätöntä.
Lähdeteos Martti Lutherilta: Elämän taistelussa.
|