Henkireikä





                                                                                             
Yhteiskunnasta
Älä ruoki laamaa
Nuoria stressaa kiire
Älä osta mitään -päivä
Sunnuntaiaukioloista
Äänestämään?
Metsästyksestä
Ahdas mieli
Kun värit sekoittuvat
Mikä on ihminen
Voittoa tavoitteleva yksikkö
Kasvissyönnistä
Uuslapsellisuudesta
Kokoomuksen piristysruiske
Hallinnan harha
Elämä kuin projekti?
Moralisti
Ruuan hinnasta 
Psykologiikkaa
Mitäs mä sanoin
Elämääntyytyväisyydestä
Kaunis sielu
Mielen maisemia
Kielestä ja viestinnästä
Aarrggh
Reduktionismista
Lupaan, etten lupaa
Tuulen viemää
Naapurit
Voi, Matti !
Just joo...
Päätöntä päättelyä
Virtuaalielämää
Peukalo keskellä kämmentä

Kroppapuhetta

Pitäisi
Kisut ja koirut
Telkun äärellä
Taistelu kaaosta vastaan
Tosca ja Muska

Suklaamuru ja Kermakaramelli
Suru-uutinen
Ikimuiston Dimantti Pönkeli
Kuvaharjoitus
Pentukaupasta

Hömppähömppää
Musiikkimausta
Voi rähmä
No, höh
4000
Johnny Baby

Viherpeukalointia
Sadonkorjuun aikaan
Puutarha opettaa
Puutarhatöitä Piiskun kanssa
Vallattomia kitoja ja kissoja
Elämästä
Pari pikku kysymystä
Elämänhalusta

Dietrich Bonhoeffer
Kuustonen ja Waltari
Väkivaltaisia ajatuksia
Toteutuneita toiveita
Muutoksia l-lll
Ostoshelvetti ja tavarataivas
Alamäkeä   
Puutteessa
Oma napa
Ne omenapuut
Kökkö paskartelija
Romanttisen rakkauren harha
Älä narraa
Omia aikojaan
Saamatoon homespää
Kallista kauneutta
Allerginen elämälle
Seuraelämästä
Krätyynen akka
Vastahakoinen itkuiikka
Pitääkö musta pitää?
Syntymäpäivä
Pisteitä
Arkea
Siivousta yritellessä
Sattuu ja tapahtuu
Kortti ja sakki
Riehuntaa
Tänään olin iloinen
Perheriita
Pelittää, ei pelitä
Talvi yllätti
Miehiä netistä
5.48 am
Sateen jälkeen
Pahalla tuulella
Eko-ongelmia
Pahoinvointia ja pesäntekovimmaa
Herkuttelua
Hätä kädessä
Se lähti karkuun
Onnenhippuja
Tiistaita
Äklöä
Merkillistä
Vauvanhoitoa
Syksyä ilmassa
Kirjat
10 kirjailijaa
Kelvottomien Kirjailijoiden Seura
Musiikki
Kaustisilla
Dave Lindholm
Becoming
Pieniä ihmeitä
Hetkessä
Eläviä patsaita
Mistä rakkaus alkaa
Uusi alku
Sosiaalisesta kanssakäymisestä
Kissa kiitoksella elää
On heitä
Joulutorttuja
Kriittisyydestä
Itsestä puhumisesta
Kolme kohtaamista
Lahjoittamisesta
Sukupuolesta
Pahaa oloa
Täydelliset naiset
Sairastamisesta
Epikriisiä
Ongenkohoilua
Tästei tuu ny mitää
Pimeää
Itselleen valehtelemisesta
Pottumaisia painajaisia
Ne ei vaan osaa
Sadepainajaisia
Huumoria
Sun ukkos
Kansakunnan toivot
Kissat ja insinöörit
Puopuhetta
Pölynimurikauppiaan painajainen


Usman ja Seitan blogiin tästä:
Suklaamuru ja Kermakaramelli

 

8.10.2009
Pakkoliikkeitä sakset kädessä

Bloggaamattomuus aiheuttaa outoja pakkoliikkeitä. Tänään ahdistuin jälleen askartelemaan. Viimeksihän vastaavanlainen kohtaus iski melkein vuosi sitten (ne joulukortit, joita oikein valokuvin esittelin täälläkin, kun arvelin, ettei kukaan muuten usko).

Kun Jaska viime viikolla hoksasi, että poimin Lidlissä ostoskoriini ison pakkauksen erivärisiä hileitä, häneltä pääsi huokaus : "Jaa-a, ja kohta tuota on joka paikassa".

Arvasin, mitä hän tarkoitti ja kohtauksen iskiessä telkesin tänään varmuuden vuoksi kissat eri huoneeseen ja vein koirat aitaukseen. Siitäkin huolimatta Muskalla on nyt outo vihreä hohde tassuissaan ja keittiönpöydän koloihin imeytyi ilmeisesti ikiajoiksi joulunpunainen sävy.

Turhauttavinta on kuitenkin se, etten ilmeisesti vieläkään ole oikein oivaltanut homman ideaa. Askartelu ei ole ollenkaan niin hauskaa kuin lukuisista näpertelyblogeista voisi päätellä. Enimmäkseen se on sotkuista ja turhauttavaa puuhaa, josta lopputulemana - ainakin meikäläisen rähmäkäpälistä - syntyy aika epämääräisen näköisiä tuotoksia.





7.10.2009

Vierotusoireita

Mistähän kaikesta ihminen voi hankkiutua riippuvaiseksi? Itse olen kuvitellut, että en olisi kovin helposti koukuttuvaa tyyppiä, mutta taidan olla väärässä.

Vuosi sitten perustin ensin koirille oman blogin, sitten vielä pari muutakin. Parhaimmillaan/pahimmillaan kirjoittelin viisikin blogitekstiä päivittäin ja olin salaa helpottunut, kun saatoin uskotella itselleni olevani edes jollain tavoin aktiivinen (ja jopa sosiaalinen), istuessani aamusta iltaan kirjoittamassa ja vastailemassa blogikommentteihin.

Pari päivää sitten lopetin kaikki muut, paitsi koirablogini. Nyt on selvästi vierotusoireita. Järjen tasolla tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Bloggaaminen vei liikaa aikaa. Toki siitä oli iloa ja tietyllä tavalla hyötyäkin (kirjoittaminen on ihan hyvää aivojumppaa ja jos joskus saa teksteillään jonkun ajattelemaan jotain uudelta kantilta, voiko enempää edes toivoa)mutta, mutta...

Terveelliseen kaurapuuroonkin voi kuulemma kuolla, jos sitä syö kovin monta litraa kerrallaan ja nyt minun bloggaamiseni alkoi täyttää kaikki kohtuuttomuuden kriteerit.

Olisipa mukavaa, jos pakkomielteitään ja riippuvuuksiaan voisi tietoisesti ohjailla. Tällä hetkellä usuttaisin neuroosini pölynimurin ja siivousrättien pariin. Huusholli on rempallaan. Muuttoasiat kin ovat edelleen rempallaan ja paljon muuta, mutta meikäläisen tekisi mieli lähinnä ryömiä ison kiven koloon talviunille ja kömpiä seuraavan kerran esille joskus sitten keväällä, kunhan aurinko taas lämmittää ja kaikki näyttää valoisammalta.


9.9.2009

Iisakin kirkko

Kun jokin kestää luvattoman kauan, jotkut tapaavat sanoa, että sitä tehdään kuin Iisakin kirkkoa. No, kauppaa tuosta kuvassa olevasta rakennuksesta on nyt hierottu maaliskuusta saakka, joten eiköhän se kohta ne kriteerit täytä.

Jaska on jo toista viikkoa Lappajärvellä töissä, mutta muuttamaan emme ole päässeet, kun edelliset  asukkaat eivät ole saaneet sotkujaan siivotuksi,,, ja on tässä asiassa ollut melko paljon muutakin häikkää ...

No, tuonnäköiseen torppaan meille nyt joka tapauksessa sopii  poiketa kyläilemään, kunhan sinne suunnalle satutte. Se sijaitsee Lappajärvellä ammattikoulua vastapäätä, joten kyllä sen niin pienessä kylässä löytää. Yritämme ehtiä saada näille sivuille uuden kotisivuosoitteemme, ennenkuin sanomme Netikan kanssa sopimuksen irti.

Sähköpostiosoitteet gmailiin toimivat edelleen ja kännykkänumerot pysyvät samana. Omppupuut talon pihalla näyttävät kantavan kelpo satoa, joten ei muuta kuin sanko mukaan ja meille ennen pakkasia ihan luvan perästä omppuvarkaisiin!















8.6.2009
Positiivisuutta pohojalaasittain


- Sun pitää uskua ittehes. Sä et pysty torellisihin voimannäyttööhin, joset sä itte tiärä ja usko, jotta soot hyvä.
- Ei niin piäntä ojaa, nottei sinne oma lehemä mahtuusi.
- Elä jokahinen päivä siihen lajihin, notta se vois olla sun viimmeeses. Jonakin päivänä soot viälä siinä oikias.
- Älä tee ittelles jalustaa, siinoot jaloosta nalakis erinomaasuutes kans.
- Tyyrää tuulilasin läpitte, äläkä takapeilihin katto.
- Kiirehes on palio hyviä pualia, ei nyvvain tuu yhtää miälehen.
- Tee niinku kilipikonna: tyännä pääs pihalle ja lähäre liikkehelle.
- Soot kotkien sukua ekkä kana - lähäre lentohon ja lakkaa räpiköömästä.
- Jos soot ulukona ja tähäret loistaa, älä maraja, jotta puuttuu elämästä valopilikut.
- Jos maitua haluat, älä orota, jotta lehemä koputtaa ovelle.
- Sä et koskaan tiärä mikä on tarpeheksi, joset tiärä mikä on enempi kun tarpeheksi.
- Älä herttin tähäre mee mukahan, jos jonku miälestä soot luuseri. Menöö vuasia hukkahan. Paa kampoohin ja näytä.
- Pahan iliman lintu sanoo, jotta tuuloo väärästä suunnasta. Hyväuskoonen orottaa, jotta kohta muuttuu suunta. Säärä sä sillaikaa purjehet kohorallensa ja anna mennä!
- Katto asiooren valoosia pualia, ei silimät rasitu..!
- Ruaki itteluattamusta - epäälykset kualoo näläkähän.
- Paa saman tiän jalalla koriasti, jos soot joka tapaukses heikoolla jäillä.
- Josei oo mitää syytä teherä sitä, mitä soot tekemäs, niin minkä raakkulehen takia soot aikaas tuhulaamas?
- Orotakko jotta tilaasuus koputteloo ovella? Ookko muistanu teherä sille oven?
- Kaiva kaveris ylähä, jos son puronnu kuappahan vaikeuksiensa kans.
- Tee mitäs tykkäät, mutta tiärä, jotta yritystä pitää olla.
- Son sulle aiva oikeen jos tirskahutat varpahas samahan kivehen kaharesti.
- Löyräkkö ittes sanomasta, jotta "viälä me tällenki nauretahan"? Mikä jottet nauraasi heti?
- Jos sä haluat jotaki mitä sullei oo ikinä ollu, sun pitää teheräkki jotaki mitet oo ikinä ennemmin teheny.
- Klonaasteloo jokahinen, mutta son tyhymä jokei ymmärrä ylähä nousta.
'





3.6.2009
YT-neuvotteluita päivänkakkaran kanssa

Nonniin. Viime viikot on tullut vietettyä voimien mukaan päivät pyrstö pystyssä kasvimaalla. YT- neuvottelut kaikkialle leviämään pyrkivien päivänkakkaroiden kanssa on nyt käyty ja useimmat kukkapuskat uudelleensijoitettu pitkin tonttia.

Juurekset, kaalit, yrtit ja pavut on kylvetty. Tillit, valkosipulit, porkkanat ja palsternakat siellä jo mullasta kurkistelevatkin. Nyt saisi vaan tulla vähän sitä säätiedotuksen lupailemaa sadetta jotta kasvu ei tyssäisi heti alkuunsa.

Talonhankinta-asia etenee edelleen nihkeästi. 12. päivä pitäisi kuitenkin selvitä JOTAIN. En kyllä usko ennenkuin näen. Tässä on nyt jo niin monta kokousta ja päivämäärää mennyt ilman, että mitään on ratkennut suuntaan tai toiseen.

Joka tapauksessa syyskuun alussa Jaskan olisi tarkoitus aloittaa työt uudessa paikassa ja mielellämmehän me kaikki muutkin silloin jo siellä samalla paikkakunnalla asuisimme.

Maailmassa on kuitenkin asioita, joiden kiirehtiminen ei ole onnistu. Ehkä kirkkoneuvoston toiminta on yksi niistä ;-) No, jospa hyvää kannattaa odottaa. Täällä ainakin omenapuut kukkivat upeasti. Miltä mahtaakaan näyttää siellä, ,minkä toivomme olevan tuleva asuntomme. Sen talon pihassa kun omenapuita on vielä paljon enemmän...


9.5.2009

Reissussa rähjääntyy
Jaska palaili äsken varhaisnuorten tuuletusreissulta Power Parkista. Taisi tulla pesu ja huuhtelu samalla, kun koko päivän satoi. Tuolla alakerrassa mies nyt nälkäisenä keittää makaronia.

Meikäläinen puraisi pari tuntia sitten hieman liian voimaperäisesti näkkäriä ja poskihampaasta lohkesi irti koko ulkoreuna. Hiukkasen pännii, varsinkin kun vasta pari viikkoa sitten kävin hammaslääkärissä, eikä sinne ole helppoa saada aikoja.

Reissussa rähjääntyy aina tavalla tai toisella. Kai se on vaan hyväksyttävä.


5.5.2009

Sisko pääsi naimisiin

Viikonloppuna oli pikkusiskon häät. Puku oli juuri niin upea kuin pukutaiteen maisterilta voi olettaa. Sekä vihkiminen että itse hääjuhla vietettiin morsiusparin kotona. Aurinko paistoi. Trahteerit olivat erinomaiset. Tunnelma oli iloinen ja leppoisa (paitsi, että tietenkin minun piti tuhertaa itkua juuri, kun yritin laulaa morsiusparille onnittelulaulua. On se vaan niin järkyttävää ja liikuttavaa, kun oma sisko menee vihille).

Papin puhe löi juhlayleisön suorastaan ällikällä elämänläheisyydellään ja mieleenpainuvuudellaan. Meikäläiselle jäi päällimmäisenä mieleen siitä hieman höpsömpi kohta. Mahdollinen tuleva "ullakkopappimme" ja Jaskan esimies nimittäin totesi puheessaan: "Ei ole muusikon vaimona helppo olla, eikä kotona voi olla niinku keikalla". Niinhän se on.

Kotia kohti lähdettäessä nähtiin peräti pääskypari etsiskelemässä pesäpaikkaa tuoreen avioparin pihapiiristä. Tuntui, että maailma oli kevättä ja rakkautta tulvillaan. Paljon onnea ja siunausta vaan nuorenparin yhteiselle elämälle!




26.4.2009

Kannattaishan se

Mitä tästä opimme. Siivoaminen voi olla joskus hyvinkin kannattavaa. Joku keminmaalainen nainen oli kuulemma vuokra-asuntoaan kuuratessaan löytänyt muinaisen asukkaan rahakätkön: peräti 250 000 markkaa. Voi Annikki, oliskohan sultakin jäänyt jotain tänne jonnekin jemmaan. Jos vaikka viimeistään muuttosiivouksissa osuis vastaan!

Meidän uuden kodin hankinta-asia ei ole edennyt minnekään päin. Meinaa jo ihan hihat palaa, mutta mitäpäs se auttaa..

(jaahas, en TAASKAAN saa linkitystä toimimaan. Olkoon. Eiköhän uutisen pääsisältö jo tuosta käynyt ilmi)


31.3.2009

Joskus hiukan pännii..









28.3.2009

Pimiäksi


Nonniin. Tänä iltana pistetään sitten huusholli pimiäksi maailmanlaajuisen Earth Hour -kampanjan merkeissä. Siis tunniksi klo 20.30 - 21.30 sähkövalot sammuksiin. Jos niin hurjaksi heittäydytään, että suljetaan myös viihde-elektroniikka, siinä on sopivasti aikaa tuumailla, mitä ilman voisi tulla toimeen ja miksi.

Meidän ykkösautokin sitten hajosi - juuri kiiruimpaan aikaan. Ikivanhojahan ne ovat molemmat, mutta toistaiseksi tuiki tarpeellisia, kun Jaskalla on työmatkaa vähintään sata kilometriä päivässä ja sillä aikaa pitäisi meikäläisenkin toisinaan päästä asioille.

Lääkärissä varsinkin on nyt tullut rampattua tie kuralla ja sama tahti jatkuu vielä ainakin kolmisen viikkoa. Tutkimuksia on tulossa paljon. Olo on onneksi sentään vähän parempi, kun verenpainetta on saatu laskemaan.

Taloasiasta ei tiedetä vielä mitään. Se on pitkällinen prosessi, kun seurakunta yrittää jotain myydä. Päätös täytyy hyväksyttää tuomiokapitulissa ja kirkkohallituksessa saakka. Vielä ei ole edes paikallinen seurakunta hyväksynyt tarjoustamme.

Muutama kuukausi syksyyn hurahtaa ennenkuin huomataankaan. Kyllä pian olisi kiva päästä suunnittelemaan remonttia ja muuttoa. Muutoin tulee vielä kiirus..







19.3.2009

Epikriisiä

Taisin taannoin kertoilla aavistelevani, että pumppu on sanomaisillaan yhteistyösopimuksensa irti, eikä se arvaus niin  kauas totuudesta osunutkaan.

Pari päivää sitten, kun muutaman viikon jonotuksen jälkeen pääsin lääkäriin, tohtorilta oli lentää verenpainemittarista jouset, kun lukemaksi ponkaisi 118/200 (kuinka päin ne diastoliset ja systoliset nyt pitää ilmoittaa. En minä muista, mutta ilmeisesti huolestuttava lukema kumminkin päin).

Siitä olin pelkästään huojentunut, että jotain häikkää heti ensinäkemällä löytyi, sillä mitään sen nolompaa en keksi kuin kuoleminen luulotautiin ja sellaista kohtaloa olen viime aikoina itselleni povaillut, kun olo on kaiken aikaa surkea, mutta vaivat eivät kuulemma mitenkään "fataaleja".

Lääkäri järjesti seuraavan ajan heti ensi maanantaille, kunhan laboratoriokokeitten tulokset valmistuvat. Sydänlääkkeet tuplattiin ja senkin vuoksi olo on nyt hutera, mutta on tämä vointi ollut kuin viimeisellä bakteerilla jo pitemmän aikaa.

Ulkona paistaa aurinko ja pihalle tekisi mieli, mutta kun en jaksa enää huilaamatta edes portaita yläkertaan. Joka paikkaan sattuu ja sydän heittää pienestäkin rasituksesta kuperkeikkaa.

Paskan marjat ja Kirsperin viinat sanoi eräskin tyttö..mutta tämä akka menee taas vaihteeksi maate.


 




8.3.2008

Ne omenapuut

Luulenpa joskus näilläkin sivuilla kertoneeni, että olen hulluna hedelmäpuihin. Erityisesti suuret, vanhat omenapuut ovat olleet kivien ohella aina mielikuvissa osana unelmieni puutarhaa.

Tänne nykyisen kodin tontillehan olemme istuttaneet näiden viimeisten 16 vuoden kuluessa vaikka mitä. Jotain on säilynyt hengissä, mutta suurin osa on kuollut myyrien tai lampaiden järsiminä tai menehtynyt pakkasiin.

Pari päivää sitten kävimme katsomassa Lappajärvellä mahdollista tulevaa kotiamme. Ostopäätös syntyi siinä samassa, kun näimme pihassa, lumen peittämät, vähintään yhdeksän vanhaa omppupuuta.

Teimme tarjouksen. Vielä sitä ei tosin ole hyväksytty. Kuullessaan omppuintoiluni sisko vitsaili, että sitten olette kuitenkin ihan pääsemättömissä niitten hedelmien kanssa, ettekä tiedä, mitä niillä kaikilla tekisitte. Siihen minä vastasin, että nou hätä, käyn vaikka paiskimassa niillä ammattikoululaisia, joiden opinahjo on siinä vastapäätä. Terroristimuori iskee..



1.3.2009
Kyllä ny kelepaa

Ensi viikolla mennään oikein paikan päälle katsomaan uutta kotikylää ja etsiskelemään taloa. Kelepaa tässä ny lähtiä, kun ei ainakaan huonompaan suuntaan mennä. Koulusurmapaikkakunnalta kuorosodan voittajakylään. Ei kuulosta enää ollenkaan hullummalta.

Sitäpaisi metallimusiikki se on, joka tätäkin akkaa parhaiten viihdyttää. Ehkä en ole siellä kylällä sitten siinäkään suhteessa ihan ainoa hörhö..




28.2.2009
Miten se toimii?

Miten se toimii?
Miten se toimii?






Kunhan Muska keksii, pyydän sitä kertomaan minullekin..


27.2.2009
Nyt ei irtoo

Muska pudotti kukkaruukun ja Piisku sai pakkoneuroosikohtauksen vessalaatikossa (se tarkoittaa sitä, että se saattaa kaivella ja kuoputtaa sieltä hiekkaa yli laitojen vaikka vartin yhteen menoon). Nyt on lattialla niin paljon multaa ja savipohjaista hiekkaa, että siihen voisi vaikka suoraan kylvää ne siemenet, jotka posti toi eilen.

Jaska otti Usman mukaan leirille ja se helpottaa hieman koirien ulkoilutusta. Seitalla tosin on tylsää. Sillä on siskoa ikävä, eikä mitään kivaa tekemistä. Niin se sitten yrittää repiä huvinsa minusta. Nyt ei irtoo.

Apteekissa odottaa antibioottikuuri tähän sisukaluja polttavaan ja nurin kääntävään tulehdukseen. En vaan ole siinä kunnossa, että jaksaisin sen tänään hakea. Pitäisi nimittäin ensin vääntäytyä hiustenpesulle, jotta julkeaisi ihmisten ilmoille. Sitten pitäisi lapioida auto melkein puolen metrin kinoksen alta. Sitä kun ei ole ajettu ainakaan kuukauteen. Turha haaveillakaan.

Toki saisin apua vanhemmilta, jos pyytäisin. En nyt vaan jaksa edes vaivata ketään muuta. Onneksi ystävällinen naapuri käy iltapäivisin lenkittämässä Seitan. Matka tästä sohvalta vuoteeseenkin tuntuu pitkältä. Onneksi ei viime päivinä ole tullut nälkä. Jääkaapille kun tuntuu olevan vähintään pari kilometriä.




25.2.2009
Reduktionismista

En keksi tarpeeksi isoja sanoja ilmaisemaan sitä, kuinka paljon minua iljettää ja raivostuttaa nykyään kovasti yleistynyt reduktionistinen ihmiskuva.

Säälinsekaisella huokauksella voin vielä ohittaa neurotieteisiin hurahtaneet, jotka vimmaisesti pyrkivät selittämään kaiken inhimillisen käyttäytymisen sähkökemialliseksi toiminnaksi ja hermoverkoissa kulkevaksi tiedoksi, joka kyllä pystytään vielä kartoittamaan, kunhan tutkimusmenetelmät tästä kehittyvät.

Suurempaa raivoa ja suoranaista aggressiota koen niitä taliaivoja kohtaan, jotka yksinkertaistetulla evoluutioteorialla yrittävät perustella kaiken yhteiskunnassa esiintyvän väkivallan, seksuaalisen holtittomuuden ja sukupuolten epätasa-arvon väittämällä, että se on luonnollista, aikojen kuluessa tarkoituksenmukaisella tavalla muovautunutta käyttäytymistä.

Miehethän nyt vaan ovat luonnostaan vahvempia, aggressiivisempia ja pyrkivät lisääntymään jokaisen halukkaan ja vähän haluttomammankin hemaisevan hempukan kanssa. Aggressiivisuus ja ahneus on osa ihmisen perusluonnetta. Mehän suorastaan tarvitsemme niitä selvitäksemme voittajina täysin luonnollisissa lajien välisissä ja lajin sisäisissä selviytymiskamppailussa. Vai kuinka?

Minä en usko, että ihminen olisi pelkkää lihaa, verta. ja hermoverkkojen toimintaa. Minulle vähintään yhtä todellista on myös henki ja iankaikkinen sielu. Henkemme ansiosta pystymme tavoittelemaan muutakin kuin aineellista hyvää. Voimme uskoa, toivoa, rakastaa ja pyrkiä aidosti altruistisiin päämääriin.

Tätä uskoa en anna kenenkään itseltäni viedä, sillä ilman sitä ei elämässä olisi mitään mieltä ja saattaisin kokea hyvinkin linkolalaista mielihalua pyyhkäistä väkivaltaisesti maailmankartalta suurimman osan ihmiskuntaa...

Tänään oli muuten taas tosi pottumainen päivä - jos ei joku sitä jo edellisestä vuodatuksesta arvannut.

Huomenna laboratoriokokeisiin ja sitten lääkäriin. Jospa ne saisivat siellä korjattua edes tätä pahasti ränsistyvää lihallista koneistoa. Henkinen puoli jää sitten vähän korkeampien voimien rukattavaksi.






21.2.2009

Pari pikku kysymystä

Viime aikoina olen ollut lievästi sanottuna tyytymätön omaan olemisen tapaani. On tullut kyseltyä itseltään muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä:

*Onko parempi olla ryhtymättä yhtään mihinkään, jos jo aloittaessaan tietää, ettei siitä kuitenkaan valmista tule?

*Jos kuitenkin on tullut jo ryhtyneeksi, onko parempi lopettaa saman tien vai puskea päätön hanke loppuun asti vain siitä syystä, että on sopimatonta luovuttaa?

* Mistä tietää paljonko on paljon ja milloin on mitta täysi?


Miksi meikäläisestä niin usein tuntuu siltä, että elämä puree persiiseen?!?












14.2.2009

Lapsen läheisyys on luonnollista,
aikuisen ihmisen läheisyys
on aina ihme.
Läheiset ihmiset ovat
ylellisyyttä,
lahja toisilleen.
-Maila Pylkkönen-

Hyvää ystävänpäivää kaikille!





14.2.2009
Outoja tuntemuksia

Kuolemasta puhuminen ja pelkästään sen ajatteleminenkin ahdistaa yllättävän monia. Jos olet sellainen, niin nyt kannattaa jättää lukeminen sikseen.

Jos eilen oli päässäni muuten vaan pöhköjä aatoksia, tänään olen ajatellut paljon kuolemaa, koska sydän on reistaillut tosi pahasti. Ilmeisesti pitkään kestänyt kuumeilu ja tulehduskierre alkaa olla sille liikaa.

Olenhan minä kuolemasta täällä ennenkin puhunut moneen eri sävyyn. Tänään löysin kuitenkin päästäni aika harvinaisen ajatuksen: Minusta tuntuu, että kuolen hyvin pian, mutta nyt juuri en poikkeuksellisesti toivo siitä, sillä minulla on monta eläintä, jotka tarvitsevat minua. Jaska ei selviydy tämän lauman hoitamisesta yksin. Pelkään, miten rakkaitten karvakorvieni käy, jos minun aikani on kohta täysi.

Muska viettää edelleen suurimman osan päivästä sylissäni. Aamuisin se herättää minut istumalla  päälle, silittelemällä pörröisellä hännällään ja taputtelemalla pehmoisella, kuusivarpaisella tassullaan poskeani niin kauan, että avaan silmäni. Sitten se alkaa kehrätä. Miten minä voin kaiken tämän jättää?

Tältäköhän mahtaa tuntua vakavasti sairaista vanhemmista, jotka ovat huolissaan pienten lastensa vuoksi...



13.2.2009
Sekopäisiä ajatuksia

Hitsiläinen, kummä aamulla heräsin ja kiskaasin housut jalakahan, niin ne valahtiki saman tiän takaasi nilkkoohin. Mä jo luulin, et nyt on yän aikana jotaki yliluannollista tapahtunu ja mä oon laihtunu ainaki kymmenen kiloo, mut eikä mitää. Kissa vaan oli syäny iltapuhteeks (sillä iskee yleensä semmonen tarmonpuuska joskus iltayästä) pöksyistä kiristysnauhan poikki.

Iltapäivällä mulla viiras sitte vähintään yhtä pahasti, kun menin tälläytyyn sinne naamakirjaan, vaikka son mun miälestäni vihoviimeenen villitys ja markkinaperkeleen keksintö.

Siälä mä ny kumminki oon, jos jotakuta kiinnostaa tulla moikkaamaan. Sitä varten pitää kumminki ittensäkin sinne merkata, eikä se monellekaan täyspäiselle aikuuselle oo mitenkään ittestäänselvä ratkaasu. Kyllä mä kumminki siältä jo aika monta tuttua bongasin.

Saa mua vastereski ihan tänne kotia tulla kattomahan, jos semmonen yllättävä puuska joskus iskee.  Eikä siälä naamabuukin sivuullakaan paljo siistimpää oo. Niin täynnä kummaa ripellöstä ja silippua on koko sivu, jottei siitä meinaa tämmöönen havaintorajoitteinen saara mitään tolokkua.

Mikähän muakin ny viämistää. Vanahuus varmaan. Oliskohan ny jo liian monta mutteria puronnu tiälle...




10.2.2009
Takaisin Järviseudulle

Nonniin. Aamulla Jaska suunnisti hrveän flunssaisena kohti koillista Usmakoira mukanaan. Tuumasin kyllä, että niiden kannattaisi valita sinne nuorisotyöhön ennemmin Usma. Ainakin saisivat niistä kahdesta toimeliaamman. Jaskan ne nyt kumminkin halusivat ja muutto on edessä näillä näkymin joskus ensi syksynä.

Uutta kotia ei tietenkään vielä ole, eikä paljon kahisevaa sen hankkimiseen, joten jos kuulette Lappajärven ympäristökunnissa sijaitsevista halvoista myynnissä olevista taloista, niin ottaisimme kiitollisina vinkkejä vastaan. Tilaa tarttis olla sekä sisäpuolella että pihassa, kun ei tämmöinen lauma ihan pieneen mökkiin mahdu.

Seurakunnalla saattaa olla tulossa myyntiin joku meille sopiva kiinteistö, mutta siitä emme tiedä vielä juuri mitään...

Ehkä tämä ei nyt sitten ole muutosta pelkästään pahempaan. Järviseudulla asuu mukavia ihmisiä, maisemat ovat kauniit, enkä minä ikinä ole pahana pitänyt pienillä paikkakunnilla asumista. Aikansa kutakin sanoi pässi ja niin päin pois..




9.2.2009
Suomi niistää

Tänään olen surffaillut ihmisten blogeissa ja liioittelematta vähintään joka toisessa on kirjoittaja valitellut omaa tai perheenjäsenensä räkätautia.

Myös meillä ollaan kuumeessa ja nenäliinoja kuluu. Jaskalla on huomenna edessä pakollinen reissu työhaastatteluun. Päätös valinnasta tehdään kuulemma jo samana päivänä.

Sopii vaan toivoa, ettei mies ihan kauheasti haastattelijoiden päälle pärski ja että Burana pitää tiellä huonosta ajokunnosta huolimatta.

Minä meinasin ensin lähteä mukaan ja samalla reissulla sukuloimaan. Nyt ei kuitenkaan kykene. Että pienillä basiliskoilla voikin olla suuri voima ja valta. Kaatavat tämmöisen ison ihmisenkin petiin potemaan ihan tuosta vaan. Ei kivaa ollenkaan.



1.2.2009
Kissa kiitoksella elää

"Kateus vie kalatkin vedestä" on mielestäni ihan ymmärrettävä sanonta. "Kissa kiitoksella elää" on sen sijaan oudoksuttanut meikäläistä aina. Ei nimittäin meidän katit ainakaan pelkillä kehuilla, eikä rapsutuksillakaan elä. Kyllä Latzia pitää olla ja monta eri sorttia kuivamuonaa.

Kateudesta työpaikan ilmapiirin pilaajana on viime päivinä näkynyt mediassa juttuja. Positiivisen näkökulman aiheeseen tarjoaa tämä Kalevan julkaisema pätkä.

Itse annan aina mielelläni hyvää palautetta toisille ja olen usein tuntenut sen takia itseni hieman oudoksi. Valitettavan monilla työpaikoilla (erityisesti kouluissa), joissa käväisin (enhän minä missään viipynyt paria vuotta pitempään) vallitsi kilpailuhenkinen ilmapiiri. Toisia mustamaalattiin ja painettiin alas, jotta oma kuva kirkastuisi.

Sellainen on aina ollut minusta moukkamaista ja noloa. Lisäksi se näiden tutkimusten mukaan aiheuttaa myös stressiä, ahdistusta ja pahaa mieltä. Pahoinvoivan työntekijän motivaatio laskee, huono fiilis tarttuu, eikä siitä firman tuloskaan parane.

Mikä ihme siinä on, että joillekin toisten menestyksestä ja onnesta iloitseminen on niin vaikeata? Itse koen asian niin, että useimmiten kanssaihmisten ilosta roiskuu ikäänkuin pisaroita ympäristöönkin. Niistä saa osansa, kun vain asettuu ystävällisenä lähistölle kiittämään ja kannustamaan.




29.1.2009

Ennen vanhaan sattui ja tapahtui,
nykyään ei tapahdu mitään, mutta joka paikkaan sattuu kyllä.
Kylmä kahvi kaunistaa, mutta maha ei kestä niin paljon
kuin naama vaatisi.
"Kahdesti yössä" tarkoittaa vessassa käyntejä.
Enää ei hetkauta, jos ajatukset alkavat karkailla,
kunhan tulisivat takaisin.
Tarvitsee lasit löytääkseen lasit.
Joka paikkaan koskee, ja se, mihin ei koske, ei toimi.
Olo on niin kuin rilluttelun jäljiltä, vaikka ei ole
pirtistä poistunut!
(tuntematon)


Jep, jep....Näinhän se menee



21.1.2009

Kartta hukassa

Olen aina kadehtinut niitä ihmisiä, joilla on luja usko johdatukseen. Sehän ei oikeastaan ole edes vakaumuksellisten kristittyjen monopoli. Tähdiltä, oraakkeleilta ja ennustajaeukoiltahan taikauskoiset ovat kyselleet neuvoja kautta aikain ja saattaapa puhdasverinen ateistikin uskoa kohtaloon ja ties minkämoisiin universumin viittoiluihin.

Minulle suunnan valitseminen useamman tien risteyksessä ei ikinä ole ollut helppoa ja ylhäältä annettua. Kyllä minä olen kokenut, että vaikka neuvoa pyydänkin, itse ne ratkaisut on lopulta tehtävä ja seuraukset kannettava (ja voi veljet, että niissä on välillä ollut raahaamista).

Tänään olen kuitenkin kirjoittanut Jaskan puolesta työhakemuksen uuteen virkaan. Jos hänet valitaan, se tietää rankkoja aikoja ja uudenlaisia asumisjärjestelyjä koko laumalle.

Tulihan sitä erillään asumista avioliiton ensimäisellä vuosikymmenellä jo harjoiteltua, mutta silloin meillä ei vielä ollut kuutta kissaa, kolmea koiraa, kahta lammasta ja kanoja - enkä minä ollut näin toivottoman kurjassa kunnossa.

Voi, miten taas toivon, että olisimme niitä ihmisiä, joille Kaikkivaltias selkokielisesti ilmoittaa hyvän tahtonsa ja antaa vielä voimatkin sen toteuttamiseen. Mutta niinhän se ei meillä mene.

Tuntuu, että nyt on kartta hukassa ja navigaattori jumissa. Pahimassa tapauksessa pian mennään ojasta allikkoon niin, että roiskahtaa.



18.1.2008
Herättäkää mut huhtikuussa

Jo neljä kissaa kuudesta aivastelee. Muska alkaa onneksi olla paranemaan päin.Mulla on kovat kivut ja sydän reistaa. Palelee tolkuttomasti.

Koko päivän olen lymyillyt peittojen alla ja odottanut,että se menisi pois. Nimittäin tämä elämä kaikkine vaivoineen ja sotkuineen.

Voisko joku herättää mut huhtikuussa, jos silloon vaikka jo tarkenis ja näkyis jotain valoo edes taivaalla.



13.1.2009
On heitä

On heitä, yhden sortin enkeleitä. Jaska lähti kolmeksi päiväksi Tampereelle työmatkalle. Minun pitäisi selvitä täällä lauman kanssa. Toinen jalka on melkein kävelykelvottomassa kunnossa ja kuumetta edelleen.

Yllättäen naapurin rouva tuli jo aamulla ja vei pikkukoirat lenkille. Iltapäivällä hän kävi uudelleen suklaata mukanaan. Sanoi sen auttavan kaikkiin vaivoihin ja pihallutti koirat toistamiseen. Moinen ystävällisyys saa melkein vedet silmiin. Hyviä ihmisiä ei tapaa ihan joka päivä.

Piiskukisu oksentaa. Muskalla on edelleen nuha. Kuka lienee tartuttanut kenet, vai mahdammeko kaikki kolme potea samaa viirusta. Toivottavasti ei tartutettu avuliasta naapuria.




12.1.2009

Uudelleenarviointia

Tänään, kun räppäsin Backwoodsin auki, hetkeksi ihan häkellyin, kun etusivu oli tyhjää täynnä.  Jaska oli päättänyt pistää näkymän uusiksi. Hieman samanlainen on nyt olo muutenkin. Myös tulevaisuuden suhteen on monia isojakin asioita auki.

Ei tunnu kivalta. Sen voin tunnustaa. Kun itsellä ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään, vaan täytyisi vaan odotella kiltisti ja katsoa, mitä elämä eteen kuljettaa, tulee jotenkin lapsenomainen olo. Tekisi mieli kirkua ja kiukutella, pistää kampoihin ja vaatia (tietäis vaan mitä).

Siitä onkin aikaa, kun viimeksi olen tuntenut itseni näin lapselliseksi. Ei ole kiva tunne sekään.

Olin niin luottavaisesti orientoinut ajattelemaan, että asumme nykyisessä kodissa ainakin siihen asti, kunnes meikäläisestä aika jättää. Nyt ovat palikat vaarassa loksahtaa uuteen järjestykseen.

Voi olla, että vielä kerran täytyisi jaksaa lähteä rakentamaan elämää uudessa ympäristössä. En tiedä, kuinka se minulta onnistuu. Voimat kun eivät tahdo riittää edes tähän vanhaan, tuttuun ja ennalta arvattavaan.

Eihän muutos sinänsä paha asia ole. Sopeutuminen on se, mikä meikäläiselle tuottaa ongelmia. Se vaatii energiaa ja vaivannäköä, voimaa ja suuntautumista  tulevaan, mutta kun virta on loppu ja tekisi vain mieli ryömiä ison kiven alle piiloon koko maailmaa.




10.1.2009
Joulutorttuja

Toissailtana leivoin joulutorttuja. Tai en siis varsinaisesti leiponut, vaan länttäsin luumumarmeladia valmiille levyille ja taittelin tähtitortuiksi uuniin.

En tehnyt niitä jouluksi, enkä joulun alla vaan toissapäiivänä siitä yksinkertaisesta syystä, että nyt sattui tekemään niitä mieli.

Siinä samalla tuli taas mieleen, miten tärkeätä onkaan kasvattaa suhteellisuudentajuaan. Olisi niin hyvä oppia erottamaan toisistaan todella tärkeät ja toisarvoiset asiat.

Jokaisella meillä on oma arvojärjestyksemme, mutta toki yhteinen kulttuuri antaa suuntaviivoja tulkita toistenkin prioriteetteja. Vaatii vain hieman herkkyyttä, vaivannäköä ja välittämistä ottaa toisia huomioon ja vapauttaa itsensä turhista sovinnaisuuden kahleista.

Miten paljon turhaa ahdistusta ihmiset kantavatkaan vaivatessaan päätään pohtimalla onko kaikki nyt tarkalleen, kuten kuuluu sen sijaan, että eläisivät näissä pienissä, arkisissa asioissa juuri niinkuin itsestä hyvältä tuntuu.

Voiko tennissukkia käyttää juhlapuvun kanssa? Sopiiko ruudut ja kukat samaan asukokonaisuuteen? Pitääkö seisovasta pöydästä hakea ensin kalaa vai liharuokaa? Mitä hemmetin väliä sillä on todella tärkeiden asioien rinnalla?!? Joskus ilkeyksissäni olen tuumaillut, että ehkä niillä, jotka tuommoisista jaksavat huolehtia, ei elämässään ole mitään suurempaa ja se on kyllä surullista.



8.1.2009
Älä ruoki laamaa


Voi Venäjä, että mua ärsyttää taas tuo EK:n kampanja (ylipäätäänhän meikäläistä ärsyttää ihan kaikki EK:n kannanotot. Mokomatkin riistokapitalistit).

Ymmärrän toki, että talouden pyörät vaativat pyöriäkseen tuotantoa ja kulutusta. Jos tavara ei mene kaupaksi, on sen valmistamista syytä vähentää. Nykyisen ajattelumallin mukaan siitä seuraa voittomarginaalin pienentyminen, mikä vaatii kulujen leikkaamista, eli tavallisimmin työpaikkojen vähentämistä.

Sitä en vaan sulata, että vastuu laman kukistamisesta yritetään sälyttää taas meille tavallisille tallaajille. Pitäisi ostaa, kuluttaa ja pistää tili sileäksi, vaikka tulevaisuus tuntuu epävarmalta ja ilmoituksia irtisanomisista kuuluu joka suunnalta. Jopa palkanalennuksia on kehdattu vaatia ilman mitään takeita työpaikkojen säilymisestä.

Meidän tavallisten pulliaisten vikako se on, että maailmantalous natisee liitoksissaan ja pörssiherrat menettävät miljooniaan? Eniten vimmastuttaa, ettei EK:lle tai kenellekään muullekaan julkisuudessa ääntä pitävälle ole nähtävästi tullut mieleen, että tässä nykyisessä kuvitelmassa talouden jatkuvasta kasvusta on jotain pahasti pielessä.

Laman myötä olisi nyt mahdollisuus miettiä, mikä on todella tarpeellista ja mistä voisimme luopua, jotta useammilla olisi mahdollisuus tällä pallolla ihmisarvoiseen elämään, jotta varallisuus jakautuisi oikeudenmukaisemmin ja luontoa säästettäisiin se, mitä vielä voidaan...mutta ei, törsätä vaan pitäisi, vaikka olisi viimeinen penni kourassa. Ahneet kakkiaiset.





6.1.2009
Loppiainen

Tontut jo ryömivät takaisin koloihinsa ja koristenauhat päätyivät laatikkoon. Seimisakki takan päällä parveilee vielä hämmentyneen näköisenä esillä, koska taisin vahingossa joulun alla heittää niiden säilytyslaatikon roskiin. Tarttisi taikoa jostain uusi. Siihen saakka ne saavat nyt ihmetellä tuota valoilmiötä päällystän toisella reunalla.

Kuva ei sitä kerro, mutta änkesin jouluiset led-valot lasimaljakkoon ja ajattelin antaa niiden olla vielä jonkin aikaa näkösällä. Kuvassa ne näkyvät vain tuommoisena valoläikkänä. Tämä aika vuodesta on niin synkkää, kun kevääseen on vielä matkaa, mutta talojen pihoilta ja ikkunoista jouluiset valot korjataan pois.

Hämmennystä takan päällä
Hämmennystä takan päällä









4.1.2009
Lupaan, etten lupaa

Vuoden aluksi pitäisi kai lupailla tai edes toivoa jotakin. Minä en nyt tee kumpaakaan. Korkeintaan lupaan, etten lupaa mitään nyt, enkä myöhemmin. Tie helvettiin on kuulemma kivetty hyvillä aikomuksilla, kuten englanninkielisessä aforismissa sanotaan, enkä minä sinne tahdo, vaikka useimmat tavoitteeni jäävätkin pelkiksi hurskaiksi toiveiksi.

Elämä on pitkään ollut pelkkää rämpimistä ja henki hapatuksissa itsensä perässä hölköttämistä. Nyt olen päättänyt lopettaa sellaisen. Katsotaan, kuinka käy, kun lakkaa tyystin yrittämästä ja tekee vain sen, mikä juuri tällä hetkellä tuntuu välttämättömältä.

Posti on tuonut jo kaksi siemenluetteloa. Olettavat siis, että kevät on tulossa tänäkin vuonna. Myrsky rikkoi viime syksynä molemmat taimikasvatushuoneeni, joten enpä tiedä, mihin saan taimille tilaa. Kissat kun tärvelevät alta aikayksikön kaiken, mikä ikkunalaudalle laitetaan.

Jaska rakensi koirien aitauksen parhaan, juuri kunnostetun kukkapenkkini ympärille, joten nekin kasvit taitavat kohdata pian loppunsa.

Kaikkialla, minne vaan katson, keskeneräiset työt suorastaan irvistelevät ja huutavat, mutta minä istun kuin tatti, tyhjä ilme  silmissäni ja odotan, josko saisin jonkun ilmestyksen tai sisäinen ääni kovaäänisesti kehottaisi. Ellei sellaista tapahdu, aion istua tässä vaikka seuraavaan vuodenvaihteeseen. Sen verran elämä nyt kypsyttää ja voimat ovat lopussa. Kurkku on kipeä ja päätä särkee jo kolmatta viikkoa.







1.1.2009
Tuulen viemää


Eilen oli jaettu posti, vaikkei oltu huomattu. Kun Jaska sen viimein hoksasi hakea, oli jo pimeää ja tuuli tuiversi terhakasti. En tiedä minkämoinen rähmäkäpälä tuosta miehestä on tullut, kun sille ennen joulua kävi samoin ja pari joulukorttia meinasi jäädä saamatta, kun ne lennähtivät hänen näpeistään taivaan tuuliin. Saattoi joku kokonaan kadotakin, mutta kaksi karanneista sentään löysimme ennen aattoa.

Nyt pääsi karkuun ilmeisesti valkoinen kirjekuori. (pimeässä ei voi olla niin varma) Koska toinenkin samanmoinen tuli ja sisälsi postia verotoimistolta, Jaska päätteli, että se oli minun verokorttini, joka lähti lennolle. Sitä ei sitten löytynyt tänään päivänvalollakaan, joten jos vastaan osuu meikäläisen pidätysprosentti, niin pitäkää hyvänänne. En minä mitään tienaa kumminkaan.



31.12.2009
Vuoden vaihtuessa


Tuulee ja myrskyää. Sekä isännällä että minulla on kuumetauti. Pian paukkuu raketit, mikäli naapureilla on vielä jotain jäljellä parin viikon etukäteisharjoittelusta huolimatta.

Meillä juhlitaan taas tavanomaiseen tapaan, eli ei juuri mitenkään. Ruoka ei maistu. Hieman viiniä ehkä hörppäillään. Minä töllöttelen telkkaria ja pyörittelen päässäni jotain myöhemmin kirjalliseen muotoon tislattavaa ajatussoppaa.

Silti vuodenvaihde on mielestäni ihan mukava juhla. On hyvä joskus pysähtyä katsomaan taaksepäin ja suunnittelemaan tulevaa. Maamerkit, tällaiset keinotekoisetkin, auttavat hahmottamaan kuljettua matkaa ja maisemaa.

Tulevaisuudelta en osaa paljon odottaa, mutta taaksepäin katsoen huomaan, että takana on pentujentäyteinen vuosi. Kolme uutta, ihanaa karvakakaraa, vaikka luulin, ettei niitä tule meille enää yhtään... Ei hullumpi saldo.

Olkoon vuosi 2009 yhtä iloisia yllätyksia täynnä itsekullekin!



28.12.2008
Naapurit

Enimmäkseen meitä on tällä kylällä naapureiden suhteen lykästänyt. Suurin osa on harvinaisen fiksua ja mukavaa väkeä. Koskaan kaikki ei taida olla sentään aivan täydellistä.

Joskus takavuosina yksinkertaisuuksissani kuvittelin, että  varttuessaan huonoimminkin kasvatetut lapset omatoimisesti kasvattaisivat jonkinlaisen vastuuntunnon ja järjen, mutta ei... Virheellistä logiikkaa. Kasvaessaan pahankuriset lapset vain muuttuvat pahatapaisiksi aikuisiksi ja saavat käyttöönsä entistä vaarallisempia leluja...

Tänä syksynä olemme jo muutamaan kertaan ehtineet arvuutella kuka mahtaa ensimmäisenä menettää henkensä, kun naapurin pojat ajelevat pimeällä tiellä ajovaloitta, viritetyillä mopoilla, katastamattomilla autoilla, kortitta ja ilman kypärää.

Viime viikolla, pimeällä tiellä, Jaska oli sitten saada osuman ilotulitusraketista, joka ammuttiin samaisten naapurien pihalta suoraan tielle. Melkoinen pauke siellä käy parhaillaankin, vaikka tietääkseni vuoden vaihtumiseen on vielä muutama vuorokausi aikaa.

Kun täällä taannoin tapahtui se järkyttävä ammuskelutapaus, armaan naapurimme täysi-ikäinen poika innostui kuulemma myös hankkimaan itselleen asetta, ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että pyssyn kuulemma saa niin helposti...

Jostain syystä en osaa olla kovin huolissani meidän suomalaisten kansalaisvapauksien rajoittamisesta esimerkiksi näiden aselakien suhteen. Niin kauan kuin ihmisten itsesäätely ei pelaa, tarvitaan ulkopuolista kontrollia. Vapauksia ansaitsevat vain ne, joista on kantamaan niihin kuuluva vastuu.






22.12.2008
Jaakon joulupullat









Moni pulla päältä kaunis, mutta ei välttämättä maistu alkuunkaan niin hyvältä kuin nuo Jaskan leipomat mötikät. Niissä on suklaata ja kirsikoita, eikä tarvitse syödä montaa kerralla, kun kokoa piisaa. "Maailman rumimmat pullat" sanoi leipuri ja nappasi kuvan, mutta kyllä ne mulle kelpaa. Nam.



Siivousta yritellessä

Siistiähän tästä huushollista ei saa millään ilveellä, mutta on tässä nyt jotain yritelty. Kaikenlaista kadonneeksi luultuakin on osunut kohdalle tavarakasoja paikasta toiseen siirrellessä.

Eilen löysin graduni tutkimusaineston, eli 32 kirjettä lapsettomuuden valinneilta naisilta, vain hieman pissaisina kirjahyllyn alta. Tänään osui kohdalle nivaska  omia kirjeitä ja sekalaisia, päiväkirjamaisia muistiinpanoja teinivuosilta. Niitä juutuin lueskelemaan (mikä tahansa puuhahan siivoamisen voittaa) ja tein mielenkiintoisen havainnon: meikäläisen elämä on ilmeisesti ollut aina yhtä vaikeaa - ainakin niistä raapustuksista päätellen.

Ei siis mitään uutta auringon alla. Ehkä olisi parasta vain hyväksyä, että näin tämä on meikäläisen kohdalla ollut ja tulee aina olemaan. Mitä siitä sen kummemmin hötkyilemään.

Alakerrasta leijuu ihana tuoksu. Jaska siellä leipoo pullaa. Minä ja pölynimuri pääsimme jo tänne yläkertaan saakka. Vielä pitäisi suostutella tuo vehje käyntiin ja kuljetella sitä ympäri nurkkia. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta minulla tämä homma ei nyt vaan toimi. Pää antaa käskyjä, mutta kroppa ei kuuntele. Jossain pätkii ja pahasti.

Onkohan nämä kipeät kohdat kropassa niitä, joista piuhat on poikki? Jos on, niin ei ihme, ettei mikään pelitä. Niitä on nimittäin PALJON.



Voi kääk. Tämmöinen näkymä odotti telkkarin takana. Onneksi eivät olleet eläviä. Kerkesin jo ihmetelläkin, mihin toissavuotisiin Halloween-pippaloihin hankkimani ötökät olivat hävinneet.Kaipasivat ilmeisesti villakoirien seuraan.











18.12.2008
Pimeää

Tähän aikaan vuodesta pitäisi kirjoittaa vain suloisia ja valoisia asioita. Pimeyttä on tällä hetkellä ilkkunan takana tarpeeksi ja kaikki etsivät iloista joulumieltä. Olisi siis parempi olla kokonaan kirjoittamatta, ellei ole mitään mieltä ylentävää kerrottavaa. Eikä nyt ole.

Kivut ovat olleet jo useamman päivä ajan hirveät. Niiden taltuttamiseksi otettu lääke on aiheuttanut toisenlaisia vaivoja. Pohjaton, kylmänkostea suru kietoo syleilyynsä. Pahoitan mieleni asioista, jotka eivät minulle kuulu, toisten murheista ja ilkeistä sanoista, joita ei ole edes kohdistettu minulle.

Viereisellä sohvalla Vinskikisu hoitaa pientä Muskaa. Pentu kehrää ja katsoo nätisti. Suljen silmät lujasti, ettei itku pääsisi ilmoille, mutta se ryökäle tulee vaan, pusertuu luomien raosta kuin vesiputous. Tyhjän parkuja itkupilli.

Paskan marjat. Menen takaisin nukkumaan.




15.12.2008
Sattuu ja tapahtuu

Eilisaamusta lähtien on kyllä tapahtunut niin paljon vahinkoja, että luulisi  kiintiön olevan tältä vuodelta jo täysi. Eilen aamulla Seita karkasi häkistä ja sitä pyydystellessä onnistuin tärvelemään ainoan kunnollisen talvitakkini korjauskelvottomaksi.

Myöhemmin päivällä Jaska tuli kastelleeksi pussillisen vessapaperia litimäräksi, eikä edes huomannut tapahtunutta vaan jätti  pussin sisältöineen rauhassa kypsymään niin, että tänään, kun sen löysin ,hyyskäpaperi näytti palautuneen alkuperäiseen selluloosamuotoonsa.

Pikkukisukin on osallistunut joulunalushässäkkään lahjakkaasti. ikävin tapaus oli se, kun se  eilen vahingossa hyppäsi tietokoneen hiirtä tavoitellessaan kynsillä kiinni käteeni ja jäi siihen roikkumaan. Vaikkei sillä varmasti ole painoa kuin hieman toista kiloa, kynnet tekevät silti pahaa jälkeä kannatellessaan koko kissaa parin kynnen varassa ihmisen sorminahassa.

Koirilla on tietenkin aina luovia ideoita. Niiden omassa blogissa jo kerroinkin hiekkalaatikon rakennusprojektista, jonka jälkiä muuten vieläkin siivoillaan, sillä hiekka sattui olemaan savipohjaista ja runsaasti pölyävää. En edes tajunnut, miten laajalle vaikutukset ulottuivat, ennenkuin harmaa pölypilvi hiljalleen laskeutui kaikille pinnoille.

Tänään ne sitten hajottivat vanhan leipälapion, joka oli tullut perintönä talon entiseltä asukkaalta. Pieni, ruostunut naula oli pitänyt jo kertaalleen haljennutta lapiota kasassa. Sen ne nyt kuitenkin irrottivat ja järsivät perintökalun kappaleiksi. Naula löytyi hetken päästä melko kivuliaalla tavalla meikäläisen kantapäästä.

Kaiken hössäkän keskellä piti sitten varata aika jäykkäkouristusrokotukseenkin. Eihän minulla toisaalta niin kovasti mitään ole kuolemista vastaan, mutta mieluummin valitsisin jonkun  hieman vähemmän nolon ja kivuliaan  tavan...Hohhoijaa...Sattuu ja tapahtuu. Tapahtuu ja sattuu.





13.12.2008
Kortti ja sakki

Tuli se Kattisen kortti lopulta perille. Taisi olla postikustilla jo joulukiireitä.Somia kortteja se Katti osaa tehdä. Kattokaa vaikka ite. Tulin hyvälle mielelle :-)










Joulusiivoukset etenevät nihkeästi, eivätkä otukset juuri hommaa edistä (siitä enemmän koirien blogissa). Tuommoisen sakin sain sentään järjesteltyä takan päälle. Tontut pysyttelevät vielä piiloissaan. Kaivan niitä esille sitä mukaa, kun saan paikkoja kuntoon.

Ehkä juhla tulee siitä huolimatta, etten minä jaksa, pysty enkä kerkiä. Ehkä siinä on sittenkin kysymys jostain enemmästä kuin minun hössötyksestäni, pinnistelystäni ja ylimitoitetuista odotuksistani.















12.12.2008

Ongenkohoilua

Muutaman päivän ajan olen yrittänyt olla puuhakas. Se on ollut kuin ongenkohon pomppimista ruoppaamista kaipaavan lahden pinnalla. Ennen pitkää koukkuun tarttuu taas limainen leväklöntti tai puolimätä, vanha saapas, joka kiskoo kohon pinnan alle. Pahimmassa tapauksessa pian on siima sotkussa ja tekee mieli heittää koko homma sikseen.

Kaikkein eniten tässä masennuspotilaan arjessani vihaan niitä hetkiä pinnalla, kun epätoivoisesti  poukkoillen yritän saada aikaan jotain hyödyllistä ja pysytellä jotakuinkin normaalin kirjoissa. Ei se onnistu. Lyhyemmän tai pidemmän pinnistelyn jälkeen vajoan taas pohjaan, missä oikeastaan on helpompikin olla: äänet kuuluvat vaimeina, liikkeet hidastuvat, ulkomaailma häipyy jonnekin kauas. On vain minä ja raskaat, pohjaan vajonneet ajatukseni. Kyyneliäkään ei kukaan siellä samean nesteen seassa erota.



10.12.2008
Telkun äärellä

Muska on erinomaisen seurallinen kissa. Jos ei se istu sylissä, se tahtoo ainakin tehdä sitä samaa, mitä muutkin. Telkkariakin se katselee varsinkin, kun sieltä tulee jotain, missä tarpeeksi tapahtuu. Tänään ehdin kameran kanssa paikalle.











9.12.2008
Nuoria stressaa kiire
Ei nykynuoret ihan tyhmiä ole. Se on todistettu jälleen yhdellä tutkimuksella. Siinä saatiin selville, että seitsemän kymmenestä suomalaisnuoresta kokee stressiä liiallisen kiireen vuoksi. He toivoisivat levollisempaa elämänrytmiä ja arvostavat aiempaa enemmän aivan tavallista arkea.

Tämän tutkimuksen mukaan he eivät usko itse pystyvänsä vaikuttamaan asiaan, vaan ajattelevat kiireen olevan erottamaton osa nykyistä elämäntyyliä. Toivottavastii oppivat asiasta enemmän ennenkuin etenevät asemiin, joissa tehdään laajempia yhteisöjä koskevia päätöksiä.

Sosiaalista elämää ja käytäntöjä koskevia asioita nimittäin VOIDAAN muuttaa, kunhan puuhaan konkreettisesti ryhdytään. Kaikella on tietysti hintansa ja se voi olla monelle ylivoimainen haaste. Meillä nykyihmisillä kun tuntuu olevan lapsenomainen taipumus haluta kaikkea yhdellä kertaa. Resurssit, kuten esimerkiksi juuri aika, ovat kuitenkin rajallisia. Jos annat aikaa perheelle, se on poissa jostain muusta. Jos vietät aikasi juosten rahan perässä, saattaa  ainakin perhe ja sosiaalinen elämä kärsiä. Niinhän se usein menee...



8.12.2008
Tätä mä pelkäsin

Tänään se sähköposti tuli, jota  jo jonkin aikaa pelkäsin. Minua nimittäin pyydettiin taas sinne Maatalousoppilaitokselle, missä olin viime talvenakin pitämässä psykologian kurssin.

Onneksi olin ehtinyt miettiä asiaa rauhassa, sillä ein sanominen on meikäläiselle jostain syystä edelleenkin kamalan vaikeaa. Nyt olin valmistautunut ja vastasin, ettei onnistu, koska minulla ei ole autoa käytettävissäni.

Tällä hetkellä se on ihan totta, mutta olisinhan minä voinut asian yrittää järjestää. Jotenkin se ei vaan enää tunnu vaivan arvoiselta. Viime talvena elättelin vielä pieniä toiveita kuntoutumisesta takaisin työelämään ja ponnistelin kovasti hoitaakseni homman kunnolla.

Se otti kuitenkin voimille, eikä oikeastaan tuottanut rahallisestikaan mitään. Nyt meillä on lisäksi nämä koiranpoikaset, joiden jättäminen keskenään kotiin on vielä tässä vaiheessa melkoinen riski. Olo on helpottunut, kun paluuviesti oli ihan ystävällinen ja ymmärtäväinen. Toivottavasti he löytävät jonkun toisen hoitamaan sen homman.




7.12.2008

Itteppäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivällä on ollut meidän perheessä aina erityinen merkitys, koska isälläni on silloin syntymäpäivä. Tänä vuonna hän täytti peräti pyöreitä vuosia.

Ketään ei ollut erityisesti kutsuttu, mutta tapansa mukaan äiti oli varannut tarjottavaa vaikka pienelle pataljoonalle ja mukavaa oli, että vieraita tuli... tai ei toki vieraita, vaan hyviä ystäviä, lähimmät sukulaiset ja mukavimmat naapurit.

Monien kanssa on jo tullut kuljettua pitkä yhteinen matka. Yhdellä vieraista oli mukanaan vanha valokuva-albumi, josta löytyi kuvia yhteisistä bileistä 70-luvulta. Kuvissa näkyi pulisonkeja, hassuja kampauksia ja nuoria, iloisia ihmisiä leikkimässä hölmöjä seuraleikkejä.

Kaatelin kahvia, tiskailin ja seurustelin,minkä jaksoin. Aina juhlat eivät tunnu pelkästään mieluisilta, mutta tällä kertaa viihdyin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin käsitän, että kaikki mahdolliset aiheet juhlaan kannattaa käyttää hyväkseen - enkä nyt tarkoita suomalaisten perinteistä juhlintaa viinan, pönötyksen tai tylsien juhlapuheiden parissa. Parhaissa juhlissa on mielestäni mahdollisuus todella kohdata toisia ja viipyä hetki sen asian äärellä, jota yhdessä halutaan juhlistaa.

Itse elämä on suurin juhlan aihe kaikkine rosoisuuksineen ja vaikeuksineen. Syntymäpäivän viettäminen korostaa mielestäni ihan aiheellisesti jokaisen elämän ainutkertaisuutta, iloa ja kiitollisuutta siitä, mitä syntymäpäiväsankari on kunkin elämään tuonut. Jokainen elämä on laulun arvoinen, mutta myös syntymäpäivän juhlinnan.

Tänään tunnen itseni onnekkaaksi, koska olen saanut pitää rakkaimmat ihmiseni näinkin pitkään lähelläni ja toivon vielä paljon yhteisiä vuosia lisää..


5.12.2008
Onneksi..
Melkoisen käsittämättömiä väitteitä eri alojen tutkimustuloksista nykyään osuu vastaan. Aina ei ensilukemalta tiedä onko kyse iltapäivälehtien sensaationhakuisista tulkinnoista vai muuten vain uskomattomilta kuulostavista väitteistä, joille joku on kehitellyt jonkinmoiset perustelut.

Tämä minua kuitenkin tänään ilahdutti. Päätin yrittää uskoa siihen siitäkin huolimatta, ettei mikään aiempi tietoni moista tue. Ellei mikään muu, niin jutussa lohduttaa ainakin se, että onnellisuuden tunteen väitetään tarttuvan ja leviävän tehokkaammin kuin negatiivisten tunteiden. Voiskohan joku hönkiä tännepäin vähän niitä onnellisuusbasilleja, kiitos!




5.12.2008

Sun ukkos

Eilen iltapäivällä kännykästäni lähti harvinainen ääni (se soi). Vieras numero. Arvelin, että lehtimyyjä. Vastasin vähän viileähköllä äänensävyllä ja koko nimellä. Sitten käytiin seuraavanlainen keskustelu:

-Vai Anne Salo, heh heh...No,mitäs sulle kuuluu.
-Kukahan siellä mahtaa olla??
-Arto
-Kuka Arto!?!
- Sun UKKOS.
-Ei varmasti oo. Nyt oot kyllä soittanu väärään numeroon.
-Enkä oo. Älä ny viitti.
- Sä OLET soittanu väärään numeroon. Hei.
-Älä ny kuule...

Siinä vaiheessa suljin puhelimen. Millainen mies ei oman vaimonsa ääntä tunnista, eikä edes usko, kun linjan toisessa päässä kalseaan sävyyn vakuutellaan, että nyt on kyllä puhelu väärässä osoitteessa. Pilasoitoksi en sitä usko. Ennemmin mies ehkä oli humalassa. Ken tietää.

Huumorilla kai tuollainen pitäisi osata ottaa, mutta meikäläisellä oli huono päivä. Ärsytti ja tuli paha olo. Jossain vaiheessa sentään häilähti mielessä kiitollisuus siitä, että niin huonomuistinen ja hömelö kuin tuo oma ukkokulta joskus osaakin olla, tuskipa hän sentään vielä noin pihalla on missään tilanteessa..




4.12.2008
Mitäs mä sanoin
Nonniin. Vihdoin siitä on joku sen verran arvovaltaisempikin huolestunut, että juttu on  päässyt lehtiin. Joitakin tutkijoita on nimittäin alkanut mietityttää, mitä ylenpalttinen netissä notkuminen tekee kasvavien lasten ja nuorten aivoille.

Monet psyykkiset toiminnot nimittäin kaipaavat harjoitusta kehittyäkseen. Ihmisellä on loppujen lopuksi jäljellä enää vähän vaistonvaraisia, puhtaasti biologiselta pohjalta kypsyviä kykyjä.

Jo aiemmin on tiedetty, että murrosikäiset nuoret tulkitsevat aikuisten kasvonilmeitä huonosti. He arvioivat aikuisen ilmeen useammin negatiivissävyiseksi kuin vertailuryhmänä tutkitut vanhemmat koehenkilöt. Tästä on päätelty, että nuoren aivoissa kasvojen ilmeitä ja tunneilmaisuja tulkitsevat aivojen osat kehittyvät varsin myöhään.

Nyt ovat siis jotkut amerikkalaistutkijat huolestuneet myös siitä, miten sosiaaliset taidot ja esimerkiksi juuri kyky tulkita eleitä ja kasvojen ilmeitä kehittyy, jos lapset eivät saa siihen tarpeeksi harjoitusta.

Tietokone voi olla myös hyvin sosiaalinen media, mutta vuorovaikutus sen välityksellä on erilaista. Sosiaalipsykologiassa on teorioita, joiden mukaan jopa 70 - 90 % viestinnästä ihmisten kasvokkaisissa kohtaamistilanteissa olisi sanatonta. Olisihan se toki suuri puute nettilasten viestintätaidoissa, jos tämä sanaton kieli ja sen ymmärtäminen jäisivät kehittymättä.




2.12.2008
Taistelu kaaosta vastaan

Kuten jo aiemmin olen häpeissäni tunnustanut, meillä sotku pyrkii päivittäin täyttämään kaiken käytettävissä olevan tilan - ja vielä vähän enemmän. Viime aikoina huushollissa on kaiken kukkuraksi leijunut hirveä pissanhaju ja se on YÖKÖTTÄVÄÄ.

Pentukoirien paperille pissimisen vielä ymmärrän. Meneehän ihmisvauvoillakin aikansa ennenkuin hermosto kehittyy ja ipanat oppivat, miten nämä asiat hoidetaan. Kissoille minä tässä raivosta puhkun!

Peräti kolme niistä on nimittäin ruvennut pissimään aivan luvattomiin paikkoihin. Miisu on vanha ja sairas. Sille en osaa olla kovin vihainen, mutta Piisku pentele lurauttelee nykyään koirien makuualustaan ja pisupapereille ja Mimmi ihan minne sattuu, viimeksi eilen Jaskan villatakkiin! Se ei vaikuta mitenkään huonovointiselta, joten en usko, että se on sairas. Kaikista täysikasvuisista kisuistamme se on ainoa steriloimaton, joten ehkä sillä on vaikutusta asiaan. En tiedä. Tietääkö joku lukijoista? Joka tapauksessa kokeilemme nyt, josko leikkauttaminen auttaisi tähänkin vaivaan. Ainakin karkailua sen luulisi vähentävän.

Olohuoneen kulmahyllynkin tuo pörröinen gansterijengi on onnistunut tuhoamaan. Kissat sen aloittivat terottamalla kynsiään rottinkipylväisiin ja koirulit jatkoivat purkamalla alimman hyllyn palasiksi. Hankittiin sitten Huuto.Netistä uusi ja eilen Jaska sen pystytti. Sitä ei luulisi kynsien ja hampaiden pystyvän pienistämään. Tämä värkki on nimittäin terästä ja lasia.

Äsken, kun kävin vähän siivoilemassa pihaa ja palasin sisälle, pissankatku iski kuin pahanhajuinen seinä vasten kasvoja. Ei tätä kestä Erkkikään, joten taidanpa lähteä tarkistamaan onko koirilta jäänyt silppuamatta edes pari kunnollista siivousrättiä. Sitten Tolupullo kouraan ja taisteluun haisua &  kaaosta vastaan - niin epätoivoista puuhaa kuin se täällä onkin.

Tässä muuten se uusi hylly:
















1.12.2008
Voi, Matti !

Töitä pakoillakseni taas istun telkkarin äärellä siitäkin huolimatta, että sieltä tulee parhaillaan Matti Nykäsestä kertova elokuva. Näitähän Suomessa riittää. Viimeksi samantuntuisen pettymyksen tuotti Remusta kertova, kovasti etukäteen rummutettu, Ganes.

Onhan se ymmärrettävää, että elossa olevasta, todellisesta henkilöstä on aika vaikea tehdä edes fiktiivistä elokuvaa. Tosielämässä kun dramaturgia ei aina noudattele maksimaalisesti draamallista jännitettä kasvattelevaa kaavaa. En silti usko, että vika on pelkästään elämässä, jos käsikirjoitukset kansakuntamme renttuikoneista ovat näin puuduttavia.

Ainoa selitys, jonka tällekin elokuvaksi kutsutulle katastrofille keksin on se, että suomalaisilla on huono huumorintaju - ainakin niillä suomalaisilla, jotka tällaista tekevät ja sen katsomisesta vapaaehtoisesti maksavat. Viinan kanssa läträystä, alapäähän keskittyviä vitsejä ja säälittäviä epäonnistumisia toisensa jälkeen. Siinä ilmeisesti suomalaista keskivertokatsojaa miellyttävä menestyselokuvan resepti, mikäli katsojaluvuista voi jotain päätellä. Hohhoijaa. Jospa nyt kuitenkin menisin vaikka siivoamaan kissanvessat...




29.11.2008

Kökkö paskartelija

Mulla on pakkomielle. Olen jostakin omaksunut uskomuksen, että kaikki hyvät (nais)ihmiset askartelevat itse joulukorttinsa. (Miehiähän tämmöiset jutut ei tietenkään koske, vaikka kyllähän heillekin omat, rajoittavat stereotypiansa riittää).

Ongelma on nyt vaan siinä, että minä en kertakaikkiaan ole mikään askartelijatyyppi. Jo päiväkerhossa olin se, jolla oli  liimaa enemmän tukassa, pöydässä ja vaatteissa, kuin kohteessa, johon sitä oli tarkoitus laittaa. Nuorisonohjaajakoulutuksessakin inhosin askartelua toiseksi eniten liikunnan jälkeen.

Muiden blogeissa näkemistäni korteista sain kuitenkin pari viikkoa sitten inspiksen ja väkersin epätoivon vimmalla muutaman tekeleen. Kotoa ei kumminkaan sattunut löytymään kuin pinkkiä kartonkia ja onhan se aika jumalaton väri joulukortteihin.

Kuultuaan pulmastani Aila lupasi auttaa ystävää hädässä ja lähetti oikein ison, ihanan ideapaketin hienoine mallikappaleineen. Meikä marssi kauppaan ja ostaapläjäytti nivaskan kartonkia ja paperia. Tänään, kun Jaska ja Usma olivat töissä, istuin sitten sakset taisteluvalmiudessa paperikasani äärelle ja lopputuloksesta näette kuvan, kunhan jaksan sen johonkin aikaan illasta tänne laittaa.

Jälleen oli liimaa aika monessa sellaisessakin paikassa, minne en sitä tahtonut (mutta se oli kyllä Muskan oma syy). En myöskään voi väittää vieläkään tavoittaneeni mitään tekemisen riemua tai edes illuusiota hyvästä ihmisyydestä. Eniten kuitenkin harmittaa se, että suhteessa vaivannäön määrään tekeleeni näyttävät aina niin säälittävän kömpelöiltä ja keskeneräisiltä.

Ehkä se on vain hyväksyttävä, että taiteellisesti lahjakkaista ja käsistään taitavista lähisukulaisista huolimatta minä olen kökkö paskartelija.






















27.11.2008

Älä osta mitään -päivä

No, voi rähmä! Luin justiinsa, että huomenna vietetään valtakunnallista Älä osta mitään -päivää. Valitettavasti meikäläisen on kuitenkin mentävä  kauppaan, mikäli aion ruokkia viikonloppuna sekä kissat että itseni, kun Jaska on poikaleirillä . Meillä on tällä hetkellä käytössä vain yksi auto ja kauppaan mennään silloin, kun kylälle on muutakin asiaa. Säästyy siis ainakin bensaa, jos ei muuta.

Sinänsä ajatus kulutuksen vähentämistä korostavasta  päivästä on mielestäni kannatettava, vaikka erilaisia teemapäiviä ja -viikkoja alkaa jo olla hieman liikaa, että niihin kaikkiin enää jaksaisi kiinnittää huomiota.

Kulutuksen vähentäminen on kuitenkin todella tärkeä tavoite.  Sen rinnallahan esimerkiksi kierrätys on vain  jo syntyneiden vahinkojen minimoimista.

Itse tunnen varsin terävän piston omassatunnossani miettiessäni omaa ostokäyttäytymistäni. Hankin nykyään ehkä enemmän kuin koskaan aivan turhaa tavaraa, koska todellisuudessa en tarvitse esimerkiksi uusia vaatteita, kun vietän aikani 95 prosenttisesti ihan eläinseurassa, eikä niille taida olla paljonkaan väliä, onko verkkareissani reikiä yksi vai enemmän.

Erityisesti herkkuja ja kodinsisustukseen liittyvää krääsää tulee hankittua ihan heräteostoksina ja lohdutukseksi pahaan mieleen. Loppujen lopuksi joku toinen konsti voisi kuitenkin olla tehokkaampi.

Luulen, että pitemmän päälle saattaisin olla onnellisempi, jos pitäisin vaikka kirjaa summista, jotka olen turhan tavaran sijaan käyttänyt jonkun hädänalaisen auttamiseen. Luulen, että sen kirjanpidon vilkaiseminen voisi parantaa oloa enemmän kuin esimerkiksi nuo lukuisat ostamani ikkunaverhot, jotka eivät sitten lopulta sopinetkaan niin hyvin sisustukseen kuin kaupassa kuvittelin... tai suklaa, suurin paheeni, joka kertyy syötyyn määrään nähden kolminkertaisena takapuoleni ympärille joka ainoasta suupalasta.

Saahan sitä haaveilla..



25.11.2008

Romanttisen rakkauren harha

Että moon sitte tyhymä, ku rupiankaan kattomaan mitään tuallaasta ku tua Rakkauren anatomia, joka justihin tuli kolomoselta. Son sellaasta ihmissuhrehöttöä, jota mun sialuni ei nykyään kestä enää ollenkaan yäkkimättä. (Kyllä sellaasta sialullista pahoonvointiaki on olemassa, uskokaa pois. Jos et oo itte kokeellu, niin se muistuttaa vähä sitä oloa, joka tuloo ku on syäny kolome hattaraa, ison jätskin ja käristemakkaran ja tryykää sitte Linnanmäellä vuaristoratahan).

Moon ollu tällaanen epäromantikko ihan kakarasta saakka, mutta viime vuasina son vaan pahentunu. Mulloli jo likkana ittessäni pitelemistä heti, jos joku rupes oikeen höpäjämähän ja yritti sanua jotaki komiaa, mitä soli elokuvista oppinu.

Murrosikääsenä mua ihan oikiasti aharistiki se, että monille samanikääsille se seurustelu ja parisuhurerakkaus tuntui olevan elämän suurin ja tärkein asia. Mulloli aina sellaanen olo, jotta täytyyhän tässä elämässä muutaki olla, jotaki enemmän - ja olihan siinä kaikemmoosta ja paljo viälä näkemättäki.

Onhan parisuhrekin hiano ja tärkiä juttu, mutta ei mun miälestäni elämäänsä voi toisen ihimisen ja tunteitten varaan rakentaa. Seki on niin kummaa touhua, ku joillaki ne tunteet tuntuu olevan kompassi, jolla ne täs maalimas suunnistaa ja sillä pelillä mennään mun miälestä aivan varmasti ennen pitkää pahasti mettään.

Nois amerikkalaasis sarjoos ne höpöttää alvariinsa jotta "kuuntele syräntäs" ja mun miälestä son kyllä aika olematoon ohje elämän tärkeimmis asioos. Mun pumppuni sanoo hyvänä päivänä tasaasen tylsästi tum, tum ja vähä huanompana pistää jenkaksi tai ripaskaksi. Mitä siitäki tulis, jos jokaasta tuulenvirettä ja heilahrusta pitääs ruveta kuuntelemaan ja seuraalemaan.

Moon sitä miältä, että tunteitten lisäksi meille useimmille on annettu järkiä ja tahrontapaanenkin. Niitäki meirän olis tarkootus käyttää ja kehittää. Aina ei kumminkaan ihimisen viisaus yksin riitä. Silloon tarvitaan korkiampaa osviittaa. Jos ei itte tiärä, niin kannattaa kysyä neuvoa siltä, joka parahiten tiätää. Niin mä ainakin yritän teherä.


23.11.2008

Riehuntaa

Ulkona riehuu myrsky, sohvalla kaksi kissaa. Pienempi niistä ei taida vielä osata valita sopivan kokoista painiseuraa. Tunnen sitä kohtaan empatiaa. En minäkään osaa. Sekä haasteet, joita valitsen että ne jotka tulevat pyytämättä tuntuvat tällä hetkellä ylivoimaisilta. Muskalta ei itseluottamus kesken lopu. Lainaiskohan se sitä vähän mullekin..


  
Mä vedän sua lättyyn
Mä vedän sua lättyyn





..ja syön sut
..ja syön sut







Mut mäpäs pesen sut
Mut mäpäs pesen sut













21.11.2008
Hullunmyllyä                         

Eilen sain kirkasvalolamppuni takaisin lainasta. (Jaskan työkaveri testasi, josko semmoinen sopisi hänellekin virkeyttä lisäämään). Nyt pitäisi sitten jollain konstilla saada joka aamu varattua vähintään puoli tuntia aikaa lampun äärellä istuskeluun.

Ei mikään ihan yksinkertainen homma tässä taloudessa. Joku oli taas pissinyt keittiön sohvaan viime yönä. Pistin siihen pesuaineen vaikuttamaan, keitin kaffeet, hain Usmalta pois pöydältä varastetun fetapurkin. Sitten siivosin lattialta pissupaperit, annoin pikkukissalle ruokaa ja hain Usmalta pois tiskipöydältä varastetun puukauhan. Sen jälkeen annoin muille kissoille ruokaa ja hain Usmalta pois eteisen telineestä varastetun kengän. Kun sain kaffeen kuppiin, piti pinkaista hätistämään Usma ja Seita pois olohuoneen sohvalta. Mennessään ne nappasivat sohvapöydältä Lidlin mainoksen ja paikallislehden. Tuossa niitä nyt lattialla silputaan..

Jaska uhkasi ottaa tänään Usman mukaan töihin, jos ei se ole kiltti. Näyttää vähän siltä, että pentu pääsee nuorisotilaa maalamaan. Minkähän värisenä mahtaa palata kotiin. No, nyt ne lähti, mutta jäihän mulle tämä muu lauma.Vinski raaputtaa ikkunaa pyrkien pihahäkistä sisälle. Muska tahtoisi kävellä näppäimillä. No nyt se tekee kynsillään tuttavuutta kirkasvalolampun kanssa. Voi hyvä tavaton sentään. Ja tällaisen elämän olen ihan itse itselleni järjestänyt!



19.11.2008
Tästei tuu ny mitää

Tästei tuu ny mitää. Olo on ku yrittääsin juasta  itteni peräs ja roikkua henki hapatuksis pompan helemas, mutta kaikki menöö vaan, enkä mä kerkiä millään mukahan.

Eilen satoo ja koirien vattakarvoos tuli kolome kertaa pihalta huusholliin piänen kahluualtaan verran vettä. Tänä aamuna akkunasta kurkisteli sitte komia auringonpaiste ja maa on taas valakoonen. Multa meni kumminkin kaikki puhti siihen eiliseen kuraralliin ja miäli putos taas puan pohojahan sellaasesta pimeyrestä.

"Paljon on pahankurisella vaivaa ittestänsä", sanoo Sylvi Kekkonen aikoonaan ja Tove Jansson pualestaan tuumas, jottei kellään oo sen hauskempaa ku hän aivan itte ittelleen järjestää. No, mullon ny sitten vissiin vähä järjestelyonkelmia.

Tuntuu, jotta rinnasta puristaa ja pää halakiaa. Ku saiski vaan ryämiä johonkin isoon kiven alle ja ruveta talaviunille vaikkapa seuraavaks saraks vuareks. Sittekki se rinssi sais luultavasti mun pualestani mennä matkoohinsa sen koninsa kans kopsuttelemahan. Mä kääntääsin vaan kylykiä ja unohtuusin unehen aikojen loppuun saakka. Sen pituunen se.



17.11.2008
Tänään olin iloinen


Tänään olin iloinen, kun Jaska haki lampaat laitumelta ja näytti niin hassulta hölkötellessään kahden paksun päkäpään perässä pitkin maantietä. Aurinkokin paistoi.

Meillä Merrillä ja Pippinillä on kaulassa panta. Niin ne on näppärä koirien fleksitaluttimilla keväisin ja syksyisin kuljettaa vajaan kilometrin matka laitumelle ja takaisin. Saattaa vaan olla vastaantulijoille aika yllättävä näky kohdata pitkä mies taluttelemassa lampaita pitkin lumipäällysteistä tienpiennarta.

Toisen kerran olin iloinen, kun kauppareissulla ehdin jarruttaa ajoissa, vaikka tie oli jäinen ja ajopeli vieras. Orava , pieni pörröhäntä, pääsi hengissä tien yli.

Lidlistä ostin joulukalenterin, joka toivon mukaan kestää nyt koko loppuelämäni joulut. Se on kauniin tummansininen ja valkoinen. Siinä on pieniä pussukoita, joihin  voin kätkeä itselleni ja Jaskalle joka joulunaluspäiväksi yllätyksen ja hämmästyä sitten joka kerta, miten tonttu on osannutkaan kätkeä kalenteriin juuri lempikarkkejani tai muuta mukavaa.

Illaksi ostin pullon hyvää viiniä. Muskalla oli kauppakopassa kivaa, kun olin purkanut sieltä melkein kaikki tavarat. Tänään, ainakin tähän saakka, on ollut oikein hyvä päivä


















14.11.2008
Sunnuntaiaukioloista

Tämä päivä meni pilalle jo eilen, kun uutisista kuulin, että keskusliikkeiden työnantajapuoli sitten jyräsi Palvelualojen ammattiliiton ja pian saavat kaupat oll auki sunnuntaisinkin ympäri vuoden.

Lisäksi haaveillaan ympäri vuorokauden avoinna olevista kauppakeskuksista ja kaikenlaisten ilta- yö- ja viikonloppulisien poistamisesta myyjien palkoista. Onhan vuorotyö jo normaalia työaikaa monissa ammateissa. Tuo jälkimmäinen on toistaiseksi ihan huhupuhetta, koska virallisia päätöksiä ei ole saatu läpi. Matka suuromistajien suunnitelmista toimenpiteisiin alkaa nykyään vaan olla pelottavan lyhyt, kun kenestäkään ei ole rahalle vastaan panemaan.

Minua surettaa ja raivostuttaa niiden perheiden puolesta, joissa vanhempia saadaan pian ympäri vuoden odotella sunnuntai-iltaisinkin töistä kotiin vasta pikkulasten nukkumaanmenoajan jälkeen.

Kaupan alalla työskentelee paljon matalapalkkaisia naisia, joiden työsuhteet ovat määräaikaisia ja tuntimäärät vastentahtoisesti osa-aikaisia (koska sillä tavoin työnantaja säästää sosiaalikuluissa ja saa pidettyä palkolliset nöyrinä). Kun vielä muistetaan, että kahden huoltajan perheissäkin äidit tekevät tutkimusten mukaan 9 tuntia enemmän viikossa kotitöitä, miten mahtavatkaan selvitä  perheenäidit yhä enemmän järjestelyjä vaativista työajoistaan yksinhuoltajista puhumattakaan!

Koska vuorotyö on ollut tyypillistä monillakin aloilla jo pitkään, sen vaikutuksia ihmisen elimistöön ja psyykeen on ehditty tutkia ja havaita, ettei se sovi kaikille. Osalla ihmisistä unirytmi häiriintyy, stressitaso nousee ja sitä kautta alttius sairastumiseen kasvaa. Väsynyt ihminen on tehoton ja kireä. Jos edellisenä iltana töistä on palattu kymmenen jälkeen ja seuraavana aamuna jalkeilla täytyy olla kuudelta ehtiäkseen aamuvuoroon, miten sellaista jaksaa ja kuinka muu elämä siihen sovitetaan?

Juhlapuheissa kyllä lapsiperheiden hyvinvoinnista ja ihmisten työssä jaksamisesta ollaan huolissaan, mutta tositoimiin ei tahdota panostaa. Mielenterveystyöhön ja ongelmaisten lasten erityisopetukseen keskittyminen on jo syntyneiden vahinkojen  epätoivoista paikkaamista. Paljon tärkeämpää olisi mielestäni luoda lapsille ja aikuisille sellaiset elinolot, että tasapainoinen elämä olisi mahdollista, eikä liiasta kuormituksesta syntyneitä vaurioita tarvitsisi riittämättömillä laastareilla paikkailla.

Vaan, mitäpä osakkenomistajat ja suuryritykset ihmisten ahdingosta piittaavat niin kauan kuin terveydenhuoltoon, mielenterveystyöhön ja sairauseläkkeisiin ei  vaadita rahoitusta heidän osakesalkustaan.





13.11.2008
Perheriita

Meillä on perheriita. Siinä on pääpukareina Usma ja mä. Osallisina on kyllä vähän myös  tietokone (sen kanssa meillä ollaan niin paljon nykyään tekemisissä, että valitettavasti se alkaa jo muistuttaa perheenjäsentä), Seita, Mimmi ja Muskakissa.

Usmalle olen varpaankärkiäni myöten raivoissani, koska se ei tottele yhtään, vaan hakee tavaraa pöydältä, (äsken ketsuppipullon ja leipäveitsen. Kuvitelkaa vaan mahdolliset seuraukset!) järsii niitä ja hyppii sohvalla kaiken aikaa, vaikka kiellän.

Seitan kanssa meillä on kränää siitä saako kissoja purra ja lintata. Sen pitäminen erossa varsinkin pikkukissasta on tällä hetkellä kokopäivätyötä. Piisku ja Vinski sentään jotenkin pärjäävät, mutta Muskalta voi henki mennä.

Mimmille olen käärmeissäni, koska se on ruvennut pissimään ympäri taloa. Ennen sellaista ei tapahtunut koskaan, mutta nyt kun pentukoirat ja uusi kissa varastavat kaiken huomion, se osoittaa mieltään kuseksimalla aivan erityisesti koirien lempipaikkoihin.

Muska on vielä niin pieni, ettei siltä voi kummoista järjen käyttöä odottaa, mutta on sillä melkoinen itsetuhovietti, kun pitää mönkiä vähän väliä alakertaan kahden riehuvan koiranpennun retuutettavaksi ja pureskella sähköjohtoja - useimmiten juuri tietokoneesta, joka taitaa tosiaan  olla tässä huushollissa isompi ongelma kuin ollaan huomattukaan.

Ensinnäkin se vie aikaa ihan liikaa, mutta sehän on oma vika, jos sitä aikaa antaa. Enemmän vimmastuttaa se, että sillä tuntuu olevan oma tahto ja se puhuu jotain vierasta kieltä, jota en ymmärrä. Se tekee kaikenlaista kummallista ja sitten kuluu taas ihan älyttömästi aikaa siihen, kun yritetään ottaa selvää, mikä sitä vaivaa.

Äskeinen ilmiö sai sentään Agatha Christiemäisellä järkeilyllä luonnollisen selityksen. Sillä aikaa, kun vein toista koirakakaraa pihalle jäähylle, kissat olivat tepastelleet näppäimistöllä niin, että kone oli jämähtänyt johonkin meikäläiselle täysin tuntemattomaan muumiotilaan. Se oli Jaskan kone, jonka ohjelmia en tunne lainkaan. Onneksi apu löytyi tällä kertaa luurin päästä, mutta silti...

Ihanko tositarkoituksella olen muovannut arkeni tällaiseksi kaaokseksi?! Olen aina kuvitellut itseni pessimistiseksi realistiksi, mutta taitaa sitä optimismia vieläkin olla liikaa jäljellä, jos olen kuvitellut selviäväni tästä kaikesta kenenkään vahingoittumatta.

Jos ei pian jollain järki kasva ja elämä ala helpottua, niin meillä alkaa ilmetä PERHEVÄKIVALTAA. (Tähän mennessä en ole koiria, enkä miestä tai muitakaan otuksia lyönyt, enkä niihin kovakouraisesti sattunut. Toivottavasti en sellaiseen ajaudukaan).



11.11.2008
Rusinasukupolvi

Yleisesti ottaen nuoret ovat mielestäni viehättäviä, sympaattisia, herttaisia ja hauskaa seuraa. Minulla on jopa ihan oikeita ystäviä jotka ovat yli 20 vuotta itseäni nuorempia, eli nykyluokitusten mukaan aivan ilmeisesti nuorisoon kuuluvia.

Siitä ei kuitenkaan pääse yli, eikä ympäri, että nuorten elämänkokemus on varsin vähäinen ja siitä seuraa helposti näkemysten kapea-alaisuutta. Se minua on aina huvittanut, että vanhoja ihmisiä pidetään konservatiivisina ja ahdasmielisinä, mutta todellisuudessa, monien tutkimustenkin mukaan, asia on niin, että nuoret ne vasta konservatiivisia ovat.

Esimerkiksi Perussuomalaisten ja Kokoomuksen kannattajissa on huomattava määrä nimenomaan nuoria. Kouluissa järjestetyissä "leikkivaaleissa" ne taisivat olla monin paikoin voittajapuolueita.

Suvaitsevaisimpia erilaisuutta ja uusia ilmiöitä kohtaan  ovat monien mittausten mukaan keski-ikäiset tai iäkkäät naiset. Siis juuri se väestönosa, joita kukkahattutädeiksikin joissain yhteyksissä pilkataan. Esimerkiksi rasismia esiintyy juuri vanhempien naisten keskuudessa kuulemma vähiten. Suvaitsemattomimpia maahanmuuttajia kohtaan ovat kaikkialla nuoret miehet.

Kun itse olin lapsi, meidän sukupolveamme pilkattiin "pullamössökakaroiksi". Isovanhemmat olivat sodat läpikäynyttä sukupolvea ja vanhemmat tiesivät, mitä tarkoitti sodanjälkeinen pula-aika ja jälleenrakennuksen ponnistukset.

Usein nykypäivän lasten ja nuorten aineellista hyvinvointia ja suhtaumista omaan tahtoon seuratessa tulee mieleen, että jos me olimme pullamössömukuloita, niin nämä voisivat sitten olla vaikka rusinakakaroita, siis semmoisia, jotka eivät enää piittaa edes pullasta, vaan ovat tottuneet saamaan kaikesta vain parhaat palat, eli rusinat pullasta.

Ylellisyys ja hemmottelu ei tietenkään ylety kaikkien elämään, mutta on se silti näin vanhemman ihmisen näkökulmasta aika tavatonta, että parivuotiaalta tiedustellaan haluatko tänään jalkaasi kukkakumpparit vai ne tavalliset ja mitähän nyt kulta haettaisiin kaupasta, jotain sellaista, mitä mahdollisesti suostuisit tänään syömään...

Hyvät vanhemmat yleensä haluavat omille lapsilleen pelkkää hyvää. Hieman tarkemmin sietäisi mielestäni kuitenkin miettiä kaikenikäisten kohdalla, onko se omien mielihalujen välitön toteuttaminen aina paras ja ainoa vaihtoehto. Resurssit maailmassa kun ovat rajalliset ja joka tapauksessa meidän pitäisi tulla täällä toimeen toisten ihmisten kanssa.

Koko maailma ei sittenkään ole MUN puuhamaa, vaikka äiti ja isä niin antoivatkin ymmärtää. Joskus tämä karu totuus valkenee vähän liian myöhäisellä iällä ja katkerin seurauksin.




8.11.2008
Sisustusvimmaa

Tapetit repsottaa puoliksi revittyinä olohuoneen seinässä jo toista vuotta. Luulisi sellaisen saavan likimainkaan täyspäisen remontti-intoisen tajuamaan omien kykyjensä rajat. Ensin oli olkapäässä nivelpussintulehdus, eikä käsivarsi vuoteen noussut vyötäröä korkeammalle. Viime aikoina on jarrutellut kai vain krooninen laiskamato. Joka tapauksessa homma ei etene.

Nyt sisustusintoni on löytänyt toisenlaisen purkautumisväylän. On iskenyt pakkomielle kalusteiden vaihtamiseen. Uusiin ei budjetti piisaa, joten katse kääntyy jälleen kerran kohti Huuto.Nettiä.

Pitkin syksyä olen tehnyt tarjouksia kohtalaisen lähellä myynnissä  olevista ruokailuryhmistä ja parista sohvasta. Mitään ei ole vielä jäänyt käteen, mutta tälläkin hetkellä on vetämässä kolme eri huutoa, joten jos oikein hassusti käy, on meillä vielä jonakin päivänä näiden nykyisten naarmuisten kalujen lisäksi pari muutakin keittiönkalustoa ja sohva joille huushollista ei löydy tilaa mistään. Turvallisempia ja halvempiakin pakkomielteitä voisi ihminen  itselleen kehittää...




7.11.2008
Mä haluun kotiin

Miten voi olla koti-ikävä, vaikka on ihan omassa kotona? Mulla on kumminkin nykyään aika usein. Koko ajan palelee. On pimeää ja sattuu. Mä haluun kotiin.

Jaska lähti taas leirille. Eii ole helppoa silläkään. Nyt olis  meikäläisellä melkein vuorokausi aikaa ryhdistäytyä ja siivota tämä sikolätti, osoittaa edes jotenkin, että yritän kantaa vastuuni tästä taloudesta.

Väsyttää. Särkee ihan järkyttävästi. Kirkasvalolamppuakaan en ole uskaltanut vielä ottaa käyttöön, kun niska on niin jumissa, että valo yhdessä jännityspäänsäryn kanssa laukaisisi varmasti migreenin.

Voi vali vali. Mistä tätä marinaa meikäläisellä riittääkin. Taidanpa piiloutua taas pariksi tunniksi peittojen alle. Tuliskohan joku kissa viereen...



6.11.2008
Menninkäisiä

En minä niitä itse ole keksinyt. Kyllä niistä joku jossain elokuvassa tai kirjassa kertoi, mutta jutun kuultuani olen vakaasti uskonut siihen . Siis, että on olemassa pieniä, pahanilkisiä, leveäpeppuisia menninkäisiä, joiden suurta hupia on hukata ihmisten tavaroita.

Niillä on kyky tekeytyä näkymättömäksi, ja kun ne istahtavat jonkin esineen päälle, se häviää myös näkyvistä. Avaimet, kännykät ja tärkeät paperit ovat kuulemma niiden kestosuosikkeja. Juuri äsken se oli tässä, mutta nyt sitä ei ole missään, kunnes tavara ilmestyy taas näkösälle aivan yhtä yllättäen kuin katosikin.

Ennenkuin onnekas uudelleenilmiintyminen tapahtuu, ihminen on yleensä ehtinyt polttaa kääminsä ja sehän juuri on menninkäisten tarkoitus. Mitä kiukkuisemmaksi ne ihmisen saavat, sitä hauskempaa niillä on. Vasta saatuaan tarpeekseen ne pitkästyvät, nostavat peppunsa ja lähtevät etsimään  uusia huveja.

Tänä aamuna meillä mellasti varmasti kokonainen pesue moisia ilkiöitä. Osa kadonneista on jo löytynyt, mutta parin päällä ilmeisesti vielä istuskellaan. Suututtaa, mutta taidanpa kokeilla, josko auttaisi, jos tekeydyn täysin välinpitämättömäksi, olen niinkuin koko etsiminen ei kiinnostaisi enää yhtään. Ehkä ne sitten lähtevät naapuriin. Mokomatkin peijoonit.



5.11.2008
Riittämättömyyttä

Saako toista moittia samasta puutteesta, joka itsestäkin löytyy? Onko toisille sopivaa huomauttaa ylipäätään mistään, vai pitäisikö huolehtia vain omista asioistaan ja pyrkiä eroon omista puutteistaan? Sittenkö vasta on lupa toivoa kohennusta, kun itse on tehnyt kaiken mihin pystyy ja mieluummin vielä vähän enemmän?

Kannattaako aloittaa sellaista, mistä jo ryhtyessään tietää, ettei se koskaan tule valmiiksi? Kannattaako pyrkiä yhtään mihinkään, jos tietää, ettei kuitenkaan pääse perille? Kannattaako edes elää kun kumminkin kuolee????!

Oman riittämättömyyden kohtaaminen on ainakin meikäläiselle niin tuskallista, että mieluiten heittäisi hanskat tiskiin.  Miksi minä huhkisin, kun näyttää siltä, että muut piittaavat vielä vähemmän? Helpottaisikohan, jos etsisin sopivan syntipukin ja kaataisin kaiken sen niskaan: jonkun väärin ajattelevan, väärin toimivan, väärin puhuvan ja antaisin sen kuulla kunniansa?... vaikka kaiken aikaa se, jolle olen eniten vihainen löytyy omasta peilistä, jos  vain uskaltaisin katsoa.

Enempään ei kukaan kykene kuin tekemään parhaansa joka päivä. Siinä on meidän voimiemme summa, eikä syyllisyys, ahdistus ja voimaton raivo paranna tilannetta pätkääkään. Keskeneräisyys kuuluu tähän ajalliseen elämään, mutta niin myös pyrkiminen pimeästä valoon, huonosta parempaan ja joka aamu, uudistunein voimin, armon varassa kohti uusia haasteita.

Tämä ihmisen keskeneräisyyden, ristiriitaisuuden ja kaksijakoisuuden miettiminen taisi tuon Nordmanin videon ja biisin mieleeni nostattaa. Sama pimeys kuin tässä maailmassa, on myös minussa itsessäni, mutta ainakin ajoittain sen voi voittaa. Ensin se täytyy kuitenkin tunnustaa..




5.11.2008

Du behöver

Tämä Nordmanin biisi on viime päivinä soinut niin sitkeästi päässä, että pitäähän se muiden kanssa jakaa. Selitystä seuraa myöhemmin illalla. Nyt on kiirus.







4.11.2008
Addiktio


Muska meni sitten lähettämään bloggerin ylläpidolle ilmoituksen, että blogistani löytyy sopimatonta sisältöä. Joopa joo..
Muska meni sitten lähettämään bloggerin ylläpidolle ilmoituksen, että blogistani löytyy sopimatonta sisältöä. Joopa joo..









Tiedänhän minä, että mun tarttis tehdä itselleni jotain. Monessakin asiassa ja mieluummin pikaisesti. Käytän vähäistä energiaani aivan väärin. En toteuta omiakaan toiveitani ja tavoitteitani, saatikka sitten toisten.

Muska ei ole ainoa tässä huushollissa, joka taitaa olla sitä mieltä, että käytän liikaa aikaa tietokoneen äärellä. Olisi paljon muutakin puuhaa, josta voisi olla enemmän hyötyä ja iloa sekä itselle että muille lauman jäsenille.

Toisaalta arki on aika ankeaa, eikä voimat riitä edes välttämättömimpään. Jos en piiloutuisi läppärin taakse, niin ehkä istuisin töllön äärellä tai pahimmassa tapauksessa hautautuisin päiviksi peittojen alle. Viinaksia sisuskalut ei ylettömästi kestä, joten se pakokeino sentään on pois suljettu.

Jotenkin tämä ilmeinen riippuvuus kuitenkin itsessä inhottaa. Kohtuullisuus olisi sekä tervettä että terveellistä melkein kaikissa asioissa. Vaan mistä löytyisi voimat sen ylläpitämiseen?






3.11.2008

Pelittää, ei pelitä

Kuten Aila ystävällisesti vieraskirjassa tiedotti, meillä on ollut verkko takussa torstaista saakka. Välillä on yhteys hetken toiminut -vaikkakin äärettömän hitaana - sitten on homma taas hyytynyt yleensä juuri, kun olen ollut siirtämässä tai tallentamassa valmista tiedostoa. Hukattuani bittiavaruuteen useampia blogitekstejä lopulta luovutin ja päätin pitää Backwoodsissa paussia, kunnes pulma selviää.

Ehdittiin jo hankkia uusi modeemikin, kun luultiin, että vika on siinä. Tänään Jaska sai viimein soitettua palvelun tuottajalle ja kuuli, että ongelman syy on siellä päässä. Minun mielestäni näin pitkäaikaisesta käyttöhäiriöstä olisi kyllä ollut asiallista ilmoittaa käyttäjille. Hyi Anvia!

Pettymyksiä on tällä viikolla osunut kohdalle muillakin osastoilla.  Kolmesta tilausmiehestä oharin teki kaksi. Kakkakaivot sentään tuli tyhjättyä. Rännit kuitenkin roiskivat edelleen pitkin seiniä ja savuhormi kaipaa nuohousta. Ehkä tällä viikolla saan vielä kerättyä puhtia uuteen soittokierrokseen.

Muskakisun kanssa kävi niinkuin vähän pelkäsinkin. Sille olisi kyllä ollut lopulta parikin ottajaa, mutta ehdimme rakastua siihen niin, ettei sitä malta enää pois päästää.

Yhtään noin suloista, sylissä viihtyvää ja seurallista kisua meillä ei ole pitkään aikaan ollutkaan. Viime yönä sen kontaktihakuisuus meinasi kuitenkin käydä kohtalokkaaksi, kun se oli ryöminyt peittoni alle, ihan liki selkääni nukkumaan.

En tiedä mihin heräsin, mutta kauheasti säikähdin, kun luulin kääntyilleeni pienen karvamytyn hengettömäksi. Kaiken kukkuraksi se nukkui sikeästi , eikä liikahtanutkaan, kun kaivoin sen esiin peiton mutkasta. Helpotus oli suuri, kun se viimein avasi silmänsä, venytteli ja avasi pikkuisen kitansa haukotukseen. Rakas, hassu, pieni pörriäinen.



31.10.2008
Talvi yllätti

Pahanilkisenä odottelin jo tilaisuutta päästä irvailemaan, kuinka talvi taas kerran yllätti uusimaalaiset. Media kun on viime vuosina osannut ottaa kaiken irti helsinkiläisten törttöilyistä ensimmäisillä talvikeleillä.

En käsitä mikä siinä niin voi yllättää, kun Suomessa talvi joka tapauksessa melkein joka vuosi tulee. Ei kai ne hesalaiset muuta maata tyhmempiä ja lyhytmuistisempia voi olla. Mahtaako siellä olla autoilijoita  niin paljon, että kaikkien yhteenlaskettu yllättyneisyys on muuhun maahan verrattuna niin paljon suurempi, että se ylittää uutiskynnyksen, vai onko kyse vain median taipumuksesta kehittää nykyään sensaatiota melkein mistä tahansa. Ehkä kohteliainta on uskoa tuohon jälkimmäiseen selitykseen.

Vaan osataan sitä täälläkin. Tällä kertaa pilkka napsahti napakasti omaan nilkkaan. Eilen nimittäin katkeili nettiyhteys. Tänään meni peräti sähköt. Aamupäivällä räntää oli kirkonkylälläkin viidentoista sentin loskakerros kaikkialla. Ihmiset kahlasivat jalkakäytävillä kengät märkinä ja voi niitä parkoja, jotka eivät ajoissa ole vaihtaneet autoihinsa renkaita. Uutisista kuulin, että linja-autokin on jo ehtinyt kepsahtaa ojaan matkalla Kurikasta Kauhajoelle ja kolme matkustajaa on loukkaantunut.

Äh, nyt Tosca tahtoo kirjoittaa. Se on tuo hiekanvärinen, siskoni kissu. Tummempi ristittiin Muskaksi. Saahan sille uusi oma ihminen vaihtaa mieluisamman nimen, mikäli sille nyt kunnon koti löytyy. Vielä ei ole kukaan ilmoittanut kisulasta kaipaavansa.

Nuo kuvat otettiin samana iltana, kun ne tulivat. Nyt silmät näyttävät jo paremmalta. Molemmat ovat tosi ystävällisiä, leikkisiä ja pehmoisia. Muskatyttö on pieni, mutta pippurinen. Tosca vaikuttaa lupaavasti sylikissalta. Tottahan tuommoisiin rakastuu...

Ei me tässä enää kovin montaa päivää odotella Muskalle uutta ottajaa. Eilen, kun se käpertyi olkapäälleni, poski poskea vasten nukkumaan, alkoi jo kummasti tuntua siltä, että ehkä meille vielä yksi pieni kisu mahtuu.





Tosca ja Muska

Tosca
Tosca




Muska
Muska
























29.10.2008
Eläinkääkkääjä

Eilen tuli neloselta kaamea (sekä kaamean huono että aiheeltaan kammottava, kuten melkein kaikki 4D -dokkarit sensaatiohakuisuudessaan) dokumentti eläimiin hullantuneista, mutta niitä kaltoin kohdelleista ihmisistä. Muodikkaasti heitä joissain kohdin nimitettiin jopa eläinaddikteiksi. (Kaikilla itseään kunnioittavilla postmoderneilla yksilöillähän on nykyään oltava jonkin sortin addiktio).

Katsoin sen, koska siinä kerrottiin eläimistä. Yleensä en eläinrääkkäystä tai eläinkokeita koskevia ohjelmia pysty katsomaan, mutta tämän äärelle halusin pakottaa itseni, koska ennakkotiedoista päätellen se oli minulle opettavainen ohjelma. Olenhan minäkin kiistatta kaikkine kremppoineni ja tämän suuren eläinlaumani kera potentiaalinen tuleva eläinkääkkääjä. (Suom huom. käsite, jonka keksin ihan itse, siis kääkkä, joka ei enää jaksa huolehtia kunnolla eläimistään).

Monessa kohtaa olisin halunnut käydä valistamassa pätkän käsikirjoittajaa, joka ei näyttänyt tavoittaneen kuvaamiensa ihmisten motiiveista paljoakaan. Ajan tavan mukaan valtavirrasta poikkeavaa käytöstä pyrittiin medikalisoimaan. Yhden naisen lapsuus oli ollut traumaattisen väkivaltainen ja sen katsottiin särkeneen hänen luottamuksensa ihmisiin. Eräs mies oli pahoinpidelty ja se kuvattiin käännekohtana, jonka seurauksena hänen vihjattiin nyrjähtäneen parantumattomaksi pöllöaddiktiksi. (Siis ihan konkreettisesti lintuihin hurahtaneeksi. Ei muuten vaan pöllöksi).

Pinnallisesta ja vääristyneestä näkökulmastaan huolimatta pätkä sai minut pohtimaan omaa asennettani, vastuullisuuttani ja elämääni suurehkon eläinkatraan huoltajana.

Kaikki ohjelmassa kuvatut henkilöt väittivät rakastavansa eläimiä, mutta olivat ottaneet niitä aivan liian paljon, jotta olisivat pystyneet niistä kunnolla huolehtimaan. Eläimet olivat kärsineet. Ne olivat sairastuneet ja joutuneet elämään likaisissa, ahtaissa oloissa. Kolme neljästä esimerkkihenkilöstä oli jo tuomittu vakavasta eläinsuojelurikkomuksesta.

Ehkä henkilökohtaisimmin samastuin iäkkääseen, yksinasuvaan eläinlääkärinaiseen, jolta koirankasvatus oli riistäytynyt käsistä ja saksanpaimenkoiria oli ollut pahimmillaan yli 150 hirvittävissä, ahtaissa oloissa lisääntymässä sisäsiittoisesti ja monenlaisista sairauksista kärsien. Miten selvästi eläinrakkaalle ja korkeasti koulutetulle ihmiselle voi käydä niin? Kuvaushetkellä hän oli jo menettänyt eläinlääkärioikeutensa ja koirien pidolle oli asetettu rajoituksia, joita hän häpeilemättä edelleen rikkoi.

Samastuin siihen vanhaan, erakoituneeseen mummeliin, joka kertoi, ettei pidä ihmisistä, vaan haluaa elää ja kuolla koiriensa kanssa. Ymmärsin häntä oikein hyvin. Hänellä oli myös syvä huoli eläintensä tulevaisuudesta. Kuka niistä pitäisi huolta sitten, kun hänestä ei enää siihen olisi.

Meillä on monta otusta. Tänään tuli kaksi lisää, mutta toinen sentään vain väliaikaisesti ensihoitoon, kunnes sisareni miehensä kanssa palaa kotiin ja pääsee ottamaan vastaan uutta perheenjäsentään sunnuntaina.

Aina, kun kuulen kisuista, koiruista tai muista ihanista olennoista, jotka ovat ihmisen välinpitämättömyyden takia vaarassa menettää terveytensä tai koko elämänsä, haluaisin ottaa ne kaikki meille. Resursseilla on kuitenkin rajansa. Jokaiselle eläimelle pitää riittää ruokaa, tilaa, aikaa, virikkeitä ja ainakin meillä paljon hellyyttä ja sylitystä. Tällä hetkellä tilanne on kiistatta se, että enempää eläimiä torppaamme ei oikein mahdu.

Niinpä vienosti tässä nyt vetoan teihin, harvat, mutta sitäkin lämminsydämisemmät lukijani. Jos jonkun kotona on kuusivarpaisen kissanpojan mentävä aukko, niin nyt olisi yksi sellainen pikaisesti kodin tarpeessa. Jaskalle kävi nimittäin vanhanaikaisesti: hän toi mukanaan sen siskoni kisun lisäksi myös toisen, joka olisi kuulemma tapettu, kun sille ei ole kotia löytynyt.

Se on puolipitkäkarvainen, tummakuvioinen ja nätti. Pari muuta kuvaa löytyy Usman ja Seitan blogista. Tietenkin se jää meille, ellei sille löydy hyvää ja luotettavaa ottajaa. Soisin kuitenkin sille ihmisen, jolla olisi enemmän aikaa helliä juuri sitä. Meillä on jo niin monta syliin pyrkijää.


Sisko kiskoooo
Sisko kiskoooo








Kiltit kisut
Kiltit kisut







27.10.2008
Just joo..

Just joo, että valtakunnallisesti laskettuna tuli sitten kunnallisvaaleissa murskavoitto junttipopulisteille ja kauniiden ja rohkeiden nousukaspuolueelle. Kiitti vaan kaikille niillekin, jotka olisivat voineet äänestää toisin, mutta eivät vaivautuneet uurnille :-(

Ennustanpa, että kelkasta pudonneille koittaa nyt entistäkin kovemmat ajat ja meidän kyydistä kellahtaneiden joukko tulee kasvamaan kiihtyvällä vauhdilla, koska Kokoomuksen ihanteiden mukaanhan vauhti senkun kiihtyy ja talous kasvaa loputtomiin. Muuten kärsii pyhä kilpailukyky ja rikkaat lakkaavat rikastumasta, eikä sellaista voi sallia.

Meidän väärinajattelijoiden ja reppanoiden suorituskyky ei vaan riitä, eikä asenne ole kohdallaan. Jotain ne varmaan tulevalla vaalikaudella keksivät tehostaakseen meistäkin vielä viimeiset mehut ulos.. tai sitten ei, mutta yritystä ei varmasti tule puuttumaan.

Maailmantalouden paheneva kriisi kun vielä antaa pontta muukalaisvihalle ja siipeilijöiden pelolle, niin kohta eletään meilläkin kolmekymmenluvun Saksan tunnelmissa. Sitä en välittäisi olla näkemässä...




26.10.2008


Maailma on tuolla jossain

Lauantai-iltana automatkalla kohti Ilmajokea, gospelkonserttiin, tuli kerrassaan häkellyttävä fiilis. Ajettiin entisen opinahjoni ja työpaikkani ohi. Tutut maisemat soljuivat kuljettaen mukanaan muistoja ja mielikuvia pikakelauksella. Hämmästyin sitä, että maailma oli edelleen olemassa, että aika ja ihmisten elämä jatkoi kulkuaan, vaikka itse olen jo kauan sitten pysähtynyt ja sulkeutunut kotini seinien sisään tähän pieneen, liikkumattomaan elämään.

Emme etukäteen paljoa tienneet illan ohjelmasta, koska tilaisuuden järjestäminen ei kuulunut Jaskan vastuualueeseen. Yllätys oli suuri ja pääosin positiivinen, kun jokainen esiintyvä bändi vuorollaan jatkoi outoa aikamatkaani menneeseen.

Mika Syväniemi, (Kajon basisti, jos joku lukijoista vanhoja gospelbändejä muistaa) jätti tilaisuudessa Ilmajoen seurakunnan nuorisotyölle jäähyväisensä. Hän aloitti siellä nuorisonohjaajana samana vuonna, kun Jaska valmistui, eli 1989. Nyt hän esiintyi samassa bändissä Veeratyttärensä kanssa.

Kaksi sukupolvea oli mukana myös Tera-yhtyeessä, jonka vanhemman polven muusikot muodostivat parin muun kanssa aikoinaan hyvinkin suositun Terapia -yhtyeen.

Ariel Neulaniemi oli koonnut varsin ammattimaiselta vaikuttavan poppoon. Nykyään hän työskentelee radio Deissä toimittajana. Tuntuu kuin hän vasta äsken olisi työstänyt Jaskan kanssa tuolla ulkorakennuksessamme ensimmäistä levyään.

Ennen illan pääesiintyjää soitti Jurvalainen The Truth, joka viimeistään sai meikäläisen ainakin sisäisesti yhtä aikaa itkemään ja nauramaan. Siinä nimittäin soittaarymisteli kolme entistä oppilastani ensimmäisestä koulusta, jossa koskaan olen työskennellyt opettajana. Olivat värkänneet kahdeksan vuoden treenaamisen jälkeen oikein äänitteenkin. Kolme biisiä. Tietenkin se täytyi käydä kannatuksen vuoksi ostamassa ja vielä pojat muistivat seitsemän vuoden takaisen opettajansa...ja minä heidät. Tulen todennäköisesti muistamaan aina - varsinkin sen yhden suupaltin, jonka sanavalmius oli nyt kerrankin oikealla paikallaan yhtyeen laulusolistina .

Ehkä eniten yllätti se, että en sittenkään kaipaa, enkä kadu mitään. Satoja, ellen tuhansia, kertoja olen ollut gospelkonserteissa, vielä useammin lavalla kuin katsomossa. En tahdo mitään takaisin. Kaikella on aikansa. Ehkä kaikella on myös tarkoituksensa.

Tuntui hyvältä nähdä paljon nuoria kuuntelemassa lauluja ja puhetta Jeesuksesta. Monet nuoret kasvot hymyilivät suloisina, kauniina ja toiveikkaina. Muotiin palanneet pillihousut tätä tätiä naurattivat. Nyt on heidän elämänsä kevät. Olkoon se valoisa, täynnä uskoa, toivoa ja rakkautta. Kaikesta siitä minäkin olen jo osani saanut. Nyt on heidän aikansa.




Tuo kuvan yhtye on muuten KLS, eli Kiitän Luojaani Sinusta, meikäläiselle uusi, mutta erittäin kiinnostava, tuttavuus.


25.10.2008

Äänestämään?

Jostain televisiosarjasta jäi mieleeni sementtiseinään spreijattu teksti, joka myöhemmin paljastaui vasta lauseen puolikkaaksi. Siinä luki BAD WIN'S...

Viimeaikaisten, läheisempien ja kaukaisempien, maailmantapahtumien valossa sitä voisi pitää masentavan totena ennustuksena. Myöhemmin sarjan jaksossa selvisi kuitenkin, että lause jatkui...WHEN GOOD PEOPLE DO NOTHING, eli "paha voittaa, kun hyvät ihmiset eivät tee mitään".

Huomenna on tilaisuus taas tehdä jotain pientä sen sijaan, että istuisi kädet puuskassa odottamassa kuinka käy ja ilmoittaisi sitten keskellä kaaosta, etten minä ainakaan tuon sotkun aikaansaamisen valtuutustani antanut. En minäkään sentään niin hölmö ja idealisti ole, että kuvittelisin kuntavaaleissa maailmaa muuttavani. Äänestämään aion silti mennä, vaikkei Jaska kuulemma tulekaan.

En ole löytänyt täydellistä ehdokasta, enkä tunne yhtään täydellistä puoluettakaan. Tässä epätäydellisyyden maailmassa on kuitenkin tavoitteita ja suuntia, jotka ovat parempia kuin toiset. Vaatii tosin ponnistelua ja päänvaivaa ottaa asioista selvää, kun vaalilauseet ovat kaunopuheisuudessaan niin kaukana todellisuudesta.

Ainakaan Kokoomuksen kanssa toivotalkoisiin en lähde. Yhteisöllisyyttä ei kasvata se, että apua tarvitsevat jätetään vapaaehtoisjärjestöjen, kirkon, naapureitten ja omaisten vastuulle, kunnalliset palvelut yksityistetään ja kannustavuuden nimissä hyvätuloisten veroja ja maksuja lasketaan, jotta yrityistoiminta kukoistaisi....vain muutamia Kokoomuksen toivonherättelyreseptin käytännön toimenpiteitä mainitakseni.

En tiedä missä vaiheessa hyvinvointivaltiosta tuli suomalaisille niin kielteinen sana. Jollain konstilla oikeistoliberalistit ovat onnistuneet leimaamaan sen holhoukseksi ja uusavuttomuuteen kasvattamiseksi.

Minulle yhteiskunta merkitsee edelleen yhteistä vastuuta yhteisistä asioista, solidaarisuutta, yhdessä tekemistä ja jopa uhrautumista niiden puolesta, joilla on paljon huonommin. Mikä ihme tekee nykyään yksittäisistä isoista lahjoituksista julkisissa tv-konserteissa tai sponsoritoiminnassa niin paljon jalompaa yhteisöllisen vastuun kantoa kuin verojen maksaminen pienistä tuloistaan ja tämän yhteiskunnan pystyssä pitäminen henkilökohtaiselle panoksella töissä, kotona tai vapaaehtoistoiminnassa?




24.10.2008
Elämänhalusta

Elämänhalu ja sen puute ovat ilmiöitä, jotka ovat askarruttaneet minua aina. Miksi jotkut pysyttelevät hengissä kynsin ja hampain hirveimpienkin koettelemusten keskellä ja toisten elämänhalun riittää sammuttamaan ulospäin vähäpätöiseltä näyttävä vastoinkäyminen?

Itse olen seurannut viime aikoina muutamaa blogia, joissa ihmiset pohtivat elämänsä tarkoituksettomuutta ja jopa itsemurhaa sen päättämisen keinona.

Kautta aikain klassisena syynä itsemurhaan on esiintynyt rakkaudettomuuden kokeminen, hylätyksi tuleminen tai itsensä ulkopuoliseksi tai arvottomaksi tunteminen.

Siitä olen ymmälläni, miten merkittävänä tekijänä raha näyttäytyy nykyihmisten elämässä. Eikö elämä tosiaankaan ole mielekästä, ellei ole varaa samanlaiseen kulutustasoon kuin vertailukohdaksi valituilla ihmisillä?

Entä sen vertailukohdan valintaperusteet, miksi minun olisi kadehdittava sen parhaiten toimeentulevan tuttavapiirini ulkomaanmatkoja, harrastuksia, kulkupelejä tai asuntoa? Kyllä täältä kotosuomestakin löytyy muunlaisiakin ihmisryhmiä, ulkomaista puhumattakaan.

Itse voin aivan rehellisesti sanoa, että koskaan en muista kadehtineeni keneltäkään mitään, mitä rahalla voi ostaa, vaikkei  minulla varallisuutta koskaan ole ylenmäärin ollutkaan. Sinnikkyyttä, iloa, ahkeruutta ja elämänhalua sen sijaan olen usein toisissa ihaillut ja hartaasti toivonut itsellenikin.

Sota-aikoina itsemurhien määrä tilastojen mukaan laskee. Lama-aikoina uusien vauvojen syntyvyys nousee. Vaikeiden aikojen koittaessa monet tarttuvat entistä lujemmin toivoon ja elämään.

Jälleen on kaksi lukemaani "itsemurhablogia" vaiennut varsin synkkien viimetekstien jälkeen. En tiedä, mitä niiden kirjoittajille on tapahtunut, mutta olen surullinen heidän puolestaan.

Oma elämänvoimani  ja -haluni on ollut heikko parempinakin aikoina. Itsemurha on ollut usein mielessä epätoivoisena pakokeinona kaikesta tuskasta, ylivoimaiselta tuntuvista haasteista ja häpeästä.

Mitä vanhemmaksi olen ehtinyt, sitä voimakkaammaksi on kuitenkin kasvanut tunne siitä, että kyllä minunkin kohdallani tämä elämäksi kutsuttu ongelma korjaantuu ennen pitkää ihan omia aikojaan. Ei minun tarvitse muuta kuin yrittää selviytyä parhaani mukaan päivästä kerrallaan kaiken sen avun ja rakkauden turvin, jota Luoja sittenkin kurjuuteeni kaiken aikaa valaa hyvien ihmisten, suloisten otusten ja joskus positiivisten yllätystenkin kautta.




23.10.2008
Miehiä netistä

Netistä saa nykyään tilattua vaikka mitä kivaa. Itse olen pahasti hurahtanut Huuto.Nettiin. Verkkokaupoissa tulee asioitua aika usein. Koirakakaratkin löytyi kennelin kotisivujen kautta. Ikinä ennen en kyllä ole netistä miehiä tilaillut. Tänään tuli sekin kokeiltua.

Ei homma nyt ihan kokonaan pelkästään verkossa hoitunut. Kyllä siihen puhelintakin tarvittiin, mutta verkosta minä ne bongasin: nokisutarin, peltiheikin ja likakaivomiehen.

Treffit sovittiin ensi viikolle, mutta vähän epämääräisellä aikataululla. Katsotaan nyt tekevätkö oharin vai ilmaantuvatko hoitamaan sovitun urakan. Onhan näissä sokkotreffeissä aina riskinsä.

Eilen vertailin myös innokkaasti talopakettien hintoja ja tiirailin täkäläisen Älvsbyhusin verkkosivuja. Toivottavasti en kovin montaa väärää nappia klikkaillut. Olisi se aika vekkulia, jos pihaan ilmestyisi jonakin päivänä muutama rekkalastillinen isonpuoleisia elementtejä...




22.10.2008
Älä narraa

Eilen kolahti postilaatikkoon jo toinen postimyyntikatalogi, jossa väitetään, että joulu tulee. Minun tekisi mieleni sanoa, että ÄLÄ NARRAA. Leijonankidat ovat vielä kukassa pihapytyssä ja seinän vierustalla uusia nuppujakin väsää vielä päivänkakkarat ja kissankellot.

Ailan kanssa juteltiin sähköpostissa eilen joulusta ja mulle tuli vähän surullinen olo, kun ajattelin joulukortteja. Viime vuosina on ollut sellainen ongelma, etten enää tiedä kenelle niitä lähettäisin, kun olen niin harvojen ihmisten kanssa tekemisissä.

Jotkut vanhat ystävät pysyvät mielessä, vaikkei heitä vuosiin tapaisikaan, mutta vaivautuvatko he, jos lähetän heille vuodesta toiseen joulutervehdyksen? Kokevatko he kiusalliseksi velvollisuudekseen vastata siihen, vaikka heidän elämänsä on mennyt eteenpäin, eivätkä he minua juuri muistaisi muuten kuin sen penteleen postikortin tipahtaessa laatikkoon aina joulun alla.

En olisi ikinä uskonut, että minusta voi tulla ihminen, jota joulun ajatteleminen ahdistaa. Olihan se pitkään meikäläisen elämässä vuoden ehdoton kohokohta.

Kuten muillakin elämän alueilla asiat joskus muuttuvat lopullisesti. Mutta silloin, kun jotain kuolee, tulee yleensä myös tilaa syntyä jotain uutta. Millainen olisi se uudenlainen joulu, joka voisi korvata tämän vanhan ja loppuun kuluneen, surulliseksi kauhtuneen juhlani?




21.10.2008
5.48 am

Tätä tämä on ollut taas pitemmän aikaa. Illalla uni tulee kemiallisesti houkuteltuna joskus ennen kahta ja viimeistään kuudelta herään joko kipuihin tai ihan muuten vaan ihmettelemään tätä varhaisaamuisen elämän valottomuutta.

Mihinkään en uskalla yläkerrasta lähteä, enkä aiheuttaa melua, jotta petolauma pysyy rauhallisena tai peräti unten mailla, eikä häiritse Jaskan valmistautumista uuteen työpäivään.

Tänä aamuna kivut olivat ehtineet jo herättää, mutta pientä lupausta uudesta vaipumisesta unten maille oli olemassa. Sitten Piisku kaatoi rytinällä pyykkitelineen. Jaska heräsi ja lähti käymään alakerrassa. Piisku jatkoi aamutalkoitaan tassuttelemalla vuoteessa ympärilläni, hyvin läheltä kierrellen, kuin huiskien pölyä puuhkahännällään nukkuvaa teeskentelevän akan yltä.

Sitten se luovutti ja häipyi kakalle. Piiskun vessastus on sekä nähtynä, kuultuna että muiden aistien kautta koettuna vaikuttava elämys. Pennusta saakka sillä on ollut tapana liioitella voimakkaasti kuopankaivuuoperaatiota ja voimaperäinen, mutta täysin mielivaltaisesti kohdistettu peittely puolestaan saattaa kestää minuutteja. Tällä kertaa se yritti raaputtaa jätöksensä peitoksi muun muassa yläkerran sohvan.

Viimeinen niitti Nukkumatille oli nopeasti koko yläkerran täyttävä, silmiäkirvelevä, sieraimiintunkeva, suorastaan pyörryttävä kissankakan haju.

Niinpä tässä taas istutaan suihkimassa ilmanraikastetta ja ylläpitämässä nettiriippuvuutta. Piisku kurruttelee vieressä. Sillä olisi paljon ajatuksia siitä, mitä kaikkea kivaa tähän aikaan vuorokaudesta voisi tehdä. Niin koirillakin varmasti olisi, jos uskaltautuisin alakertaan.

Fiksua tietysti olisikin lähteä vaikka niiden kanssa lenkille. Ongelmana vain on muun muassa se, että ilman katuvaloja täällä ei tähän aikaan erota edes sitä kävelläänkö tiellä vai tien ojassa. Lisäksi mahani ja melkein koko muu kroppani on nyt niin kipeä, että lenkki taitaisi jäädä lyhyeen. Sitäpaitsi ulkona parhaillaan tuulee tosi kovasti ja taitaa vähän sadellakin.

Nukkumatti, tule takaisin! Anna anteeksi. Roiski sitä unihiekkaa vaikka ensin tuon kissanmössykän päälle. Ehkä me muut saadaan sitten vielä levättyä, eikä meikäläisestä kuoriudu esiin taas se persoonan painajaismaisempi ärjyvä, karjuva, lyhytpinnainen puoli..

No, nyt alakerrassa joku oksentaa. Pitänee sittenkin mennä katsomaan ja ehkä liittyä seuraan yrjöilemään. Voi perskules sentään tätä meikäläisen yöelämää!


20.10.2008
Metsästyksestä

"Ville Lämsä

Jyväskyläläinen kriminaalipsykologian dosentti ja koulupsykologi Jaana Haapasalo pitää metsästystä ja urheiluammuntaa epänormaaleina harrastuksina. Hän ihmettelee Aamulehden haastattelussa, miksi Suomessa on metsästyksen hyväksyvä ilmapiiri.

- Mielestäni ei ole normaalia, jos ihminen on kiinnostunut aseista. Se on tappava harrastusväline, Haapasalo sanoo.

Psykologi pitää vastuuttomana vanhempia, jotka tarjoavat alaikäisille aseita ja ottavat heitä mukaan metsästysretkilleen. Oulussa lauantaina perheensä surmannut isä käytti aseenaan haulikkoa, joka oli luvallinen ja tarkoitettu metsästykseen.

Haapasalo on lukenut perheen sisäisistä henkirikoksista kertovia tutkimuksia kirjaansa varten."

Tuota uutista on esitelty ja kommentoitu monilla nettiuutisfoorumeilla eilen ja tänään. Kommenteissa on tyypilliseen tapaan valittu aiemmin päivittelemäni ad hominem - lähestymistapa, eli suurin osa kommentoijista on joko halventanut Jaana Haapasalon persoonaa tai poliittista suuntautuneisuutta. Merkittävä joukko on myös perustellut vastakkaista kantaansa muistuttamalla, että kaikki psykologithan ovat itse jollain tavalla hulluja.

Pienempi joukko on sitten kaivanut esille tämän perinteisesti miehisen tavan tarkastella kaikkea, mikä maailmassa on mättää, eli biologian, evoluution ja tradition. Siis näin on aina ollut ja näin on aina oleva ja koska niin on ollut niin kuuluu aina ollakin: siis elukoitten paikka on ruokapöydässä. Mies on luontaisesti metsästäjä ja akkojen homma on hääriä kauhan varressa.  Voi tätä suomalaisten metsäläisyyden määrää!!! Etten nyt mitään pahempaa ilmoille päästäisi... No, ehkä pari Juha K:lta ja Ailalta lainattua muhevaa haukkumasanaa, eli saaperin lurupuot mettäpöllööt ja analfabeetit kiffelinkäärijät!





19.10.2008

Omia aikojaan

Netikan outo käyttöhäiriö oikeni omia aikojaan ja valokuvien siirtäminen näille sivuille onnistuu taas. Usma ja Seita seikkailevat vastedes kuitenkin pääasiassa omassa blogissaan, joka löytyy blogilistalta nimellä Suklaamuru ja Kermakaramelli. Jotain satunnaisia lisäyksiä Usman osastoon saattaa silti tulla, kuten nyt tänään pari uutta kuvaa.

Viime päivinä olen mietiskellyt muitakin asioita, jotka eivät ole niinkuin pitäisi, mutta jotka saattavat jossain vaiheessa korjautua omia aikojaan. Silleen jättämisen taito ei ole vahvimpia puoliani. Kuitenkaan minulla ei useimmiten ole voimia muutosten läpiviemiseenkään.Miten oppisi erottamaan asiat, joille voi ja täytyy tehdä jotain niistä, jotka voivat odottaa, tai joille ei kertakaikkiaan mahda mitään?

Onko turha tuoda esille epäkohtia, jos jo suunsa aukaistessaan tietää, ettei mikään siitä vuodatuksesta muutu? Elämäni aikana olen ainakin tähän mennessä tuhlannut valtavasti energiaa asioista paasaamiseen. En silti usko, että puhtia piisaisi kovin paljon enempää itse tekemiseen, vaikka pistäisinkin suuni säppiin. Jotenkin haluaisin vain paremmin oppia erottamaan ne taistelut, joihin kannattaa lähteä, niistä, jotka eivät ole minun heiniäni.

Tällä nykyisellä asenteella eläminen kun ei johda mihinkään muuhun kuin uupumukseen ja suunnattomaan riittämättömyyden tunteeseen.

Yhden sortin taistelu tämäkin
Yhden sortin taistelu tämäkin










17.10.2008

Pölynimurikauppiaan painajainen

Aamu on suhteellinen käsite. Aikavyöhykkeestä riippumatta se koittaa kullekin yksilöllisesti muun muassa elämäntyylistä, ammatista ja edellisiltaisista aktiviteeteista riippuen. Meille se valkeni tänään vasta yhdentoista kieppeillä, koska vuoteeseenmeno oli venähtänyt pitkälti tämän vuorokauden puolelle.

Jaska vielä nukkui, kun pingviinipyjamassa, tukka hapsottaen ja isännän iso harmaa teddykarvahuppari päällä lyllersin viemään koirulaumaa ulkohäkkiin aamupäiväpissalle. Eiköhän siihen syssyyn sitten pihaan kurvannut kiiltävä musta auto, josta kiipesi sliipatun näköinen, pukupäällysteinen , poninhäntäinen, korvakoruinen  nuorimies.

Vielä vuosikymmen sitten olisin saanut meikittä, tukka kampaamattomana ja keltaisissa puutarhatohveleissani moisesta ylläristä jonkinasteisen hepulin. Enää ei hirveästi hetkauta. Naisellinen viehätysvoimani on painunut historian hämäriin jo niin kauan sitten, ettei tässä enää pieni homssuisuus paljon tilannetta pahenna.

Kiusallisempaa oli se, että mies osoittautui ihan vanhanaikaisesti pölynimurikauppiaaksi ja kaiken hässäkän keskellä pyrki  sinnikkäästi ovesta sisään tuotettaan esittelemään.

Entinen Anne olisi kohteliaasti, mutta selkokielisesti kieltäytynyt ja pistänyt miehen matkoihinsa. Tämä nykyinen ottaa kuitenkin ilon irti sieltä mistä sitä lähtee. Sitä lajia kun nykyään on aika niukasti tarjolla.

Niinpä sitten heittäydyin sosiaaliseksi ja ujostelematta luotsasin nuorenherran peremmälle halki pissupapereiden pohjustaman keittiön, ohi astioita kukkuroillaan keikkuvan tiskipöydän ja tuoleilla lojuvien lajittelemattomien pyykkikasojen.

Pitäähän sitä tuossa ammatissa kaikenlaista kestää. Ilmoitin kyllä ihan suoraan ja päättäväisesti, että kauppoja ei tule, ellei vekottimeen kuulu vakiovarusteena myös käyttövoima, joka sitä ympäri huushollia kuljettelee. Silti nuoriherra halusi pitää esitelmänsä asianmukaisesti alusta loppuun. Tämä täti tietenkin sotki konseptia kaiken aikaa parhaansa mukaan ja hyvin kauppias siitä selviytyi.

Puolessa tunnissa puhuimme yhtä paljon asian vierestä kuin asiasta. Keskustelu tuntui huvittavan molempia osapuolia ja uskon, että miekkosella riittää taas päivän päätteeksi kotona kerrottavaa. Ehkä hän peräti hoksaa olla omaan elämäänsä ja vaimoonsa tyytyväinen. Onhan se erittäin terapeuttista nähdä, miten jotkut onnettomat sottapytyt elävät. Sen jälkeen voi oma elämä vaikuttaa hetken peräti ruusuiselta.

Takkutukkaisen, pyjamapukeisen, tiuhasanaisen eukon jälkeen oma vaimokin yleensä aivan silmissä kaunistuu ja ylellistä on myös kävellä lattioilla, joilla ei tarvitse pelätä astuvansa liukumiinaan.

Kyllä vanhenemisessa vaan on hyvätkin puolensa. Kremppojen vastapainoksi saattaa huumorintaju kasvaa, eikä itseään tarvitse enää ottaa niin vakavasti. Komeille pölynimurikauppiaille löytyy sentään silmää vielä vanhoilta akoiltakin ja hauskanpitoon riittää tässä iässä paljon halvemmat huvit kuin aiemmin. Itselleen nauraminen on tietääkseni peräti ilmaista.



Edit: Heh, tämä pitää kyllä vielä tänne lisätä. Se oli taannoin Positiivareitten Ajatusten aamiaisessa.
     

                         
Aamun ajatus

On parempi huolehtia luonteesta
kuin maineesta, koska luonne on
se mitä ihminen on oikeasti,
kun taas maine kertoo ainoastaan
sen mitä muut hänestä ajattelevat.

-John R. Wooden





16.10.2008

Syysoloa

Koululaisilla on näillä seuduilla tällä viikolla syysloma - niillä, joiden oppilaitos sellaisen on koulutettavilleen suonut. Jaska lähti kuuden jälkeen aamulla viemään lapsikatrasta retkelle eteläiseen Suomeen. Täällä sataa kuin saavista kaataen, mutta ehkä se ei bussimatkalaisia haittaa.

Jotkut lentävät etelän aurinkoon (hyvää matkaa vaan kummityttö ja kumppanit!). Meikäläistä ei reissaaminen houkuttele. Kaipaisin vaan säädyllisempiä syyssäitä. Eikö tätä lajia jo kesällä ollut tarpeeksi?

Essin kanssa kuljetaan kummatkin kankeasti ja kärsitään kipeistä saranoista. Kosteus vihloo ja ruostuttaa. Koirakakaroiden kanssa käytiin kylällä ruokaostoksilla. Seita jäi vanhempieni luo hetkeksi hoitoon. Usma istui kiltisti autossa odottamassa.

Koiranruokaa, tuoksukynttilöitä ja iso pussi porkkanoita. Eiköhän niillä taas hetken pärjätä. En tiedä, mistä tämä himo porkkanoihin pari vuotta sitten syttyi. Joka tapauksessa  päivä on pilalla ilman makeaa, mureaa, oranssinväristä herkkua. Kai sitä saattaisi pahemmatkin himot ihmiseen iskeä...

Rännimiestä ei näy, ei kuulu, vaikka soittelin sellaista korjaamaan kouruja jo kuukausi sitten. Lupasi tulla, vaan ei ole näkynyt. Vääntyneet vanhat kourut lorottavat vedet pitkin talon seinää ja mädättävät rakenteet.

Syksyllä eteen tulevat kaikki muutkin ikävät kiinteistönhuolto- ja puutarhatoimet. Likakaivot täytyy tyhjentää, savupiippu nuohota, kasvimaa kääntää ja keräillä puutarhakoristeet sisätiloihin pakkasilta turvaan.

En kyllä tykkää syksystä. Ainoa hyvä puoli tässä vuodenajassa on se, että kissat pörrööntyy. Villimintulla ja Piiskulla alkaa jo olla ihanan pöyheä, pehmoinen karvatakki. Otan kiinni ja nappaan kuvan, kunhan luonnonvaloa seuraavan kerran on enemmän tarjolla.


15.10.2008

Suklaamuru ja kermakaramelli

Kun tämä netikan kotisivupalvelu rupesi nyt takkuilemaan, eikä ota enää kunnolla kuvia vastaan, avasin Usmalle ja Seitalle ihan oman blogin. Tästä lähtien siis koiranpoikaset ja muut eläimemme esiintyvät pääasiassa omassa erillisessä blogissaan ja tämä Backwoods jää meikäläisen henkireikäsynkistelyille, Jaskan kuville (sikäli, kun niitä tänne vielä joskus saadaan tungettua) ja mahdollisille tulevia musiikkiproggiksia koskeville jutuille.

Eihän nuo rakkaat karvakorvat tietenkään minunkaan aatoksistani minnekään katoa. On varmasti kuitenkin monille mukavampi käydä lukemassa kivemmat ja keveämmät jutut koirujen omasta blogista ja poiketa täällä vain silloin, kun tekee mieli vilkaista, mitäs se akka nyt marmattaa :-)

Usman ja Seitan blogiin pääsee tästä: lapparit.blogspot.com/



14.10.2008

Takkuaa

Tää homma ei nyt toimi. Henkireikään ja Usman sivulle ei ilmeisesti mahdu enempää kuvia ja sekös meitä pännii. Olisin niin halunnut lisätä tuon Aamukammotekstinkin alle kuvan siitä, mikä sai jo puolilta päivin mieleni muuttumaan valoisammaksi. Mutta kun ei.. Katsotaan nyt, mitä tämän kotisivun kanssa tehdään. Pitäneekö peräti vaihtaa osoitetta..



14.10.2008
Aamukammo

Tänä aamuna taas muistin, miksi en ole tahtonut lapsia. Sitä sen sijaan en saanut mieleeni, miksi meillä on näin monta eläintä.

Kun Jaskan startattua töihin kömmin vastahakoisesti alakertaan kohti hirveätä haukkua, vinkua ja rytinää, yritin mielessäni kuvitella, millaisia aamut olisivat ilman pissalätäköitä, yön aikana keittiössä sattuneiden vahinkojen kartoitusta ja infernaalista meteliä.

Reumaiset jäseneni tarvitsevat aamuisin melko pitkän verryttelyn liikkuakseen edes välttävästi. Myöskään sydän ei tykkää heti herättyään kovista äänistä ja äkkiliikkeistä. Tässä taloudessa niitä ei kuitenkaan voi välttää.

Ruokittuani viisi kissaa, päästettyäni jokaisen niistä vuorollaan pihalle (yhtä aikaa ikkunasta tai ovesta ei tietenkään voi mennä) ja siivottuani lattialta kakat ja pissat ryhdyin kartoittamaan vahinkoja. Usma on parin päivän ajan kiipeillyt kielloista huolimatta myös keittiön sohvalle. Viime yönä se oli siitä kurkottaen hakenut pöydältä kaiken, mitä ikinä oli suussaan jaksanut kantaa ja järsinyt esineitä lattialla. Onneksi pöydän kansi oli jo ennestään naarmuilla, sillä pikku rosvo oli jättänyt siihen syvät kynnenjälkensä käyntikortiksi. Itse asiassa yllätin sen tänään kertaalleen seisomassa keskellä keittiön pöytää (haaskuun meni kasvatustieteen opiskelu yliopistossa, sanoisivat vanhempani).

Nyt pitäisi sitten ryhtyä yritykseen, joka saattaisi olla ylivoimainen monelle ketterämmällekin. Tarttis nimittäin siivota, kun on vieras tulossa. Sitä varten olisi kuitenkin hyvä omistaa muutama pari käsiä ja jalkoja lisää, jotta saisi pienet, karvaiset herhiläiset pidettyä poissa imurin, mopin ja rätin kimpusta ja estettyä niitä silppuamasta lattialle paperia sitä mukaa, kun edelliset on kerätty pois.

Kääk! Nyt Usma haki olohuoneen hyllyltä rekisterikirjansa, jonka posti toi tänään. Puhdasrotuinen pösilö! Onneksi ei tullut kuin yksi pieni hampaanpainauma kartonkiin...Aamut on sitten kammottavia!



12.10.2008
Suru-uutinen

Jaska luki äsken järkyttävän uutisen Mopedimuorin kennelin sivuilta. Ikimuiston Muuan Elvis, eli Seitan iskä ja Usman isoisä oli tänä aamuna karannut rusakon perään ja jäänyt auton alle. Vakavasti loukkaantuneena se on jouduttu lopettamaan.

Kaunis, suloinen, pörröinen Elvis on poissa. Onneksi koirat eivät koe maailmaa ihan samalla tavoin kuin me ihmiset. Pennut leikkivät olohuoneen lattialla onnellisen tietämättöminä kaikesta surusta ja tuskasta, jota tähän maailmaan mahtuu aivan liikaa.

Kunpa kykenisikin pitämään edes näistä omista pikkuisistaan hyvää huolta, varjelemaan ne vaaroilta, kivulta ja kärsimykseltä. Siitä ei ole takeita, mutta parhaani aion yrittää.




12.10.2008
Saamatoon homespää


Tiärättekö sen ihimistyypin, joka ensi viikkotolokulla meinaa ja sitte ku viimeen rupiaa, sillon kaikki vehkehet hukas? Puali päivää sitte tuhuraantuu niitten ettimiseen ja ku tarvittavat kalut on lopultaki kasas, se on niin väsyksis, jottei  jaksa enää aloottaakkaan. Moon justihin se tyyppi ja voi, että se mua kyrsii!

Mihinon mun haravani ja piäni, musta puutarhalapioni?! Jos jokaasesta karonnehesta puutarhakalusta kasvaas jonkimmoonen puu, niin mun kylyvämistä lapionsiämenistä olis vuasien varrella kasvanu meirän tontille jo hehtaarin mettä krökkypuita.

Ja mihinkä moon pannu molempien ikkunanpesulastojeni mikrokuitupäälliset? Mihinon mun puhtahampi lattianpesutrastuni (ei tualla kusisella voi mitään pyyhkiä, ennenku sen pyärähyttää  konehes)? Mullon melekeen kaikkia tavaroota usiampi kappales, ku vähintään toinen on aina hukas. Sitä minen vaan ymmärrä, kuinka ne kaikki voi olla karoksis yhtä aikaa...

Ja sitte mä viälä kehtaan krätyyllä miähelle, kun ei se muista mitää. Aivan samallaasia homespäitä ollaan kumpaanenki. Huoh. Otti niin voimille taas tämä paasaaminen, jotta tairan painua takaasi sohovalle rotumaan ja telekkaria töllöttämään.

11.10.2008

Päätöntä päättelyä

Ilkeyden ja itsekkyyden jälkeen ärsyttävintä ihmisessä on mielestäni typeryys. Suurinta typeryyttä on yrittää kieltää oma hölmöys, pitää järjettömyyksistään kaksin käsin kiinni ja pahimmassa tapauksessa syyttää pöhköilyn seurauksista muita.

En varmasti ole puhdas pulmunen itsekään, mutta voi, että olen väsynyt ihmisiin, joiden päättely kulkee kuin vesiliirtoon joutunut moottoriajoneuvo: hallitsemattomasti, mutta vääjäämättä, vauhdilla pöpelikköön. Koeta siinä sitten keskustella järkevästi, kun toisella on valmiiksi lukkoon lyödyt mielipiteet, eikä pienintäkään halua laajentaa näköpiiriään.

Listasta saisi huomattavasti pitemmän, mutta viime aikoina olen ärsyyntynyt erityisesti seuraavanlaisista päättelyketjuista:

1. Naapurin saksanpaimenkoira aina murisee ja haukkuu vieraille. Serkkuakin puri saksanpaimenkoira tosi pahasti, kun se oli pieni. Saksanpaimenkoirat siis ovat vaarallisia. (Yliyleistys, liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä riittämättömän todistusaineiston perusteella)

2. Miljoona sontakärpästä pitää siitä. Eihän niin suuri joukko voi olla väärässä. Paskan täytyy siis olla hyvää. (Joukkoharha)

3. Uusi on aina parempaa kuin vanha. Kehityshän kehittyy ja uusi on kehittyneempää kuin vanha. Siksi se väistämättä on parempaa kuin vanha. (Kehäpäätelmä)

4."Sä väität kannattavasi tasa-arvoa, mutta pyydät silti miestäsi kantamaan raskaat esineet. Ethän sä silloon kannata sitä". (Suhteellisuudentajun puutetta. Yleisten periaatteiden soveltamisella on rajoituksensa)

5. "Naisten ei pitäisi puhua armeijasta mitään, kun ei ne kerran itte oo käyny sitä. Ei ne siitä silloon mitään ymmärrä." (ns. ad hominem -argumentti. Asioita ja henkilöitä ei pitäisi sekoittaa. Argumenttia tulisi tarkastella samoilla kriteereillä riippumatta siitä, kuka sen esittää)

En tiedä parantaisiko se ihmisten kykyä ratkaista yhteisiä ongelmia, mutta  minusta olisi hyödyllistä opettaa lapsille edes koulussa, viimeistään yläasteella, näitä ajattelun, päättelyn ja neuvottelun peruskuvioita. Liian monet keskustetelut jäävät "juupas, eipäs" -tasolle. Väitteitä ei osata perustella ja pahimmillaan keskustelusta tulee pelkkää kamppailu-urheilua tai loanheittoa.




9.10.2008
 
Ahdas mieli

Vaalit lähestyvät. Viime päivinä silmiini on osunut pelottavan paljon oikeistopopulistisia tekstejä. Joidenkin mielestä on väärin, että maahanmuuttajia tuetaan millään tavoin, kun oman maan kansalaisten tilanteessakin olisi roimasti parantamisen varaa.

Minun mielestäni sitä parantamisen varaa olisi aina. Maailma on kuitenkin pullollaan niitä, joilla menee vielä huonommin. Keitä meidän kuuluu auttaa? Kuka on lähimmäiseni?

Pikkusieluisten ihmisten lähipiiri tuntuu olevan kovin pieni. Siihen kuuluu lopulta vain minä ja meikäläiset. Politiikassa se tarkoittaa legitimoitua itsekkyyttä. Tätä meikäläistä ahdistaa...


8.10.2008
Kriittisyydestä

Ystäväni Aila sai jälleen kerran minut keskittymään hyödyllisempiin pohdintoihin, kuin tähän loputtomaan oman surkeuden vatvomiseen.

Ystävälläni on aina ollut kyky nähdä asiat positiivisessa valossa ja sovitella ristiriitoja. Hän on taitava sopeutumaan luopumatta silti omasta kannastaan ja kestää uskomattomia paineita. Itse olen aina ollut juuri päinvastainen.

Viime aikoina, kun en ole jalostuneita periaatteitani enää joutunut käytännössä koettelemaan (yksinkertaisesti siitä syystä, että elän lähes erakkona), olen kuvitellut oivaltaneeni aiheesta jotain (itselleni)uutta.

Ensinnäkin, että jostain pitäminen on aivan eri asia kuin se, että kaikkien muidenkin pitäisi suosia samaa. Se, että itse en pidä tanssimusiikista, ei tarkoita sitä, että sen soittaminen pitäisi mielestäni kaikilla radiokanavilla kieltää.

Erilaisista mieltymyksistä on myöskään turha kovasti kiihtyä ja luoda ympärilleen ikävää ilmapiiriä ivaamalla niitä, jotka esimerkiksi eivät ole oivaltaneet laadukkaan musiikin perimmäistä olemusta.

Makuasioiden lisäksi on kuitenkin olemassa asioita, jotka mielipiteistämme riippumatta ovat oikein tai väärin, hyviä tai huonoja ja niitä on paljon enemmän kuin me ihmiset surkastuneella moraalintajullamme nykyään hoksaamme.

Tätä näivettynyttä sosiaalista älyämme ja etiikkaamme paikkaamaan on sitten kiirehtinyt sankka armeija kaikensorttisia konsultteja, tutkijoita ja kouluttajia. Pientä korvausta vastaan he opettavat meitä löytämään kadotetun sosiaalisuutemme, tulemaan paremmin toimeen itsemme, toistemme ja ympäristömme kanssa, kertovat meille, mikä on hyvää ja terveellistä, myyvät edullisesti uusimman kirjansa, jonka oppeja kuuliaisesti noudatamme, kunnes ilmaantuu uusi ja parempi guru, jolla on näyttävämpi mainoskampanja, enemmän mediajulkisuutta ja vakuuttavampi slogan. He kertovat meille edulliseen 49,90 euron hintaan sen, minkä jokainen  täyspäinen tollukka tajuaisi itsekin, kun vaan vaivautuisi hetken katsomaan asioita ihan itse ja hieman omaa nenäänsä pitemmälle.

Minulle kriittisyys on aina ollut positiivinen asia, vaikka monet kokevatkin sen turvattomuutta herättäväksi ristiriitojen lietsonnaksi  tai tunnelmaa latistavaksi jarrutteluksi. Minun mielestäni nyt vaan on aina ollut parempi ensin tuumata laajempaa kokonaiskuvaa ja sitten vasta ryhtyä huiskimaan. Se, että suunnitelmassa tai olemassaolevassa todellisuudessa näkee parantamisen varaa ei mielestäni tarkoita sitä, että koko suunnitelma tai todellisuus pitäisi kieltää tai hylätä. Asioita voidaan korjata, mutta yleensä se vaatii sen, että joku ensin tunnistaa, mikä hommassa mättää.

Valitettavasti samassa ihmisessä vaan hurjan harvoin yhdistyy kyky sekä näkemiseen että tekemiseen. Sen vuoksi yhteistyökyky onkin koko ihmiskunnan säilymisen avain.

Kyky rakentavaan kriittisyyteen on avaintaito kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Yhteistyöhalua ei juuri nostata pilkallinen, ylimielinen suhtautuminen tai perustelematon jääräpäisyys. Olisi hyvä osata neuvotella, perustella kantansa, kuunnella toista ja yrittää ymmärtää ilman oman tunnekuohun sokaisevaa suodatinta.

Onpa hyvä, että minä täällä metsän reunassa tajuan nämä asiat ja muutenkin niin paljon siitä, miten maailma makaa ;-) Varsinkin, kun ei minun enää koskaan tarvitse osoittaa käytännössä, kuinka nämä hienot opit saadaan ihmislaumassa käytäntöön...Taidanpa lähteä tästä vähän murraamaan Usman ja Seitan kanssa. Niillä näyttäisi olevan joku neuvottelu menossa.





7.10.2008
Pimeää

Pelkään pimeää. Kai se on myönnettävä. En tosin sitä kellarin ja ullakon pimeää tai mörköjä sängyn alla. Niistä aina selviää (hiilihangolla tai pupupeitolla, jos ei muulla. Lukekaa vaikka Terry Pratchettin kirjasta) mutta mitä tehdä tälle pimeälle vuodenajalle?

Olen kärsinyt kaamosmasennuksesta niin pitkään kuin muistan. Paha olo hiipii kintereillä jo elokuun lopulta alkaen. Jossain vaiheessa lokakuuta se viimeistään saa pitävän otteen, kietoo kylmännihkeään syleilyynsä, tukahduttaa ja puristaa.

Koko ajan palelee ja väsyttää. On vaikea hengittää. Punaisen tuoksukynttilän liekki luo ympärilleen pienen lämpimän kehän. Muualla huoneessa kostea pimeys tunkee iholle ja iljettää.

Miten tästä taas maaliskuulle selvitään? Edes joulu ei enää auta. Ennen innostuin siitä tavattomasti. Hankin ensimmäiset lahjat jo tammikuun alennusmyynneistä ja ryhdyin kirjoittamaan joulukortteja viimeistään marraskuussa.

Joulun taika on sammunut. Se kuoli kaksi vuotta sitten, kun vietimme ensimmäistä kertaa pyhiä ilman äitiä, joka vaikean sydänsairautensa vuoksi joutui jälleen kerran sairaalaan juuri joulun alla.

En käsitä, miksi en jaksa, vaikka minulla on elämässäni hyviä (suloisia, pieniä ja pörröisiä) asioita näin paljon. Olen tavattoman onnekas. Miksi en osaa olla onnellinen? Miksi näen vain pimeyden, vaikka tiedän, että valoa on.



6.10.2008

Sateen jälkeen

Yöllä myrsky riepotti suuren osan pihapuista paljaiksi. Ruohoa peittää nyt kauniin kirjava matto. Onneksi tuuli ja sade sentään taukosivat. Sadepilvien välistä pilkahtaa tällä hetkellä peräti aurinko.

On ollut iloinen yllätys, miten ystävällisesti Usma on ottanut Seitapennun vastaan. Tietysti koiralasten leikki on ihmisen silmin katsottuna rajua ja puremispainotteista. Nopeasti Usma oppi kuitenkin himmaamaan innostustaan niin, että pikkuinen kestää paremmin käsittelyn.

Tänä aamuna, kun Essi ja Seita ehkä ensimmäistä kertaa nuuhkivat toisiaan nenäkkin ja Essi ärähti, kun pentu alkoi hyppiä, Usma kiirehti tekemään Essille selväksi, että se on MUN pikkusisko, eikä sun. Älä rupee mitään sille!

Minä nukuin kaksi ensimmäistä yötä varmuuden vuoksi olohuoneen sohvalla Seitalle seurana. Viime yöksi uskalsimme jo jättää pennut kahdestaan keittöön ja hyvin meni. Aamuyöllä kuului vähän leikin kolinaa ja juoksentelua, mutta mitään vahinkoa ei ilmeisesti tapahtunut.






4.10.2008
Hetkessä

Kun Usma oli tänään Jaskan kanssa töissä, sain pitkästä aikaa käyttää siivousvälineitä ilman ylimääräistä, karvaista, moppiosaa. Seita jatkoi tyynesti uniaan, vaikka lattialle sen viereen tipahti paikallislehti. Tarkemmin otsikoita katsomatta oikaisin lehteä vähän ja päätin ottaa kuvan, joka muistuttaisi myöhemmin, miten pikkuinen koiru se on ollutkaan, ei paljon taitettua lehteä pitempi.

Vasta kuvan näpättyäni hoksasin, että otsikko liittyi taannoin täällä tapahtuneisiin hirveyksiin ja hiljentävät ajatukset tulvivat mieleeni.

Siinä minun pieni onneni nukkuatuhisti autuaan tietämättömänä maailman pahuudesta, niin hauraana ja nupullaan. Kunpa sitä oppisikin elämään tässä hetkessä kiitollisena siitä, mikä juuri nyt on hyvin ja kaunista. Elämä on hauras ja lopulta kaikki on kuitenkin katoavaa. Jokainen onnellinen hetki on pieni ihme, lahja, jota haluaisin osata enemmän arvostaa.

3.10.2008




Elviksen tytär

Tänään haimme Karviasta, Mopedimuorin kennelistä vielä toisenkin lapinkoiranpennun. Seita, eli Ikimuiston Ekkaia, on Usman sukulaistyttö. Isänsä, jonka nimi on Ikimuiston Muuan Elvis, on Usman isoisä.

Ikinä en ole nähnyt näin pikkuista lapinkoiraa. Se on eri rakenteinen kuin siro ja pitkäkuonoinen Usma. Karvakin on selvästi pitempi. Yhtä suloinen ja ihmisystävällinen se on kuin vanhempikin karvakakaramme. Huomaa, että pennuista on pidetty Mopedimuorin kennelissä hyvää huolta.

Kotimatkalla, pikkuinen karvakerä sylissä, huomasin hymyileväni levästi kuin Hangon keksi autuasta uuden pennun omistajan hymyä. Seitsenviikkoinen koiravauva tuhisi tyytyväisenä kuono poskellani ja minä toivoin ajan hetkeksi pysähtyvän. Ainoa huoli oli se, miten Usma mahtaa tulokkaaseen suhtautua.

Muu lauma otti asian kuten arvasinkin. Essi kiteytti koko muun porukan mielipiteen muutamaan harmistuneeseen haukahdukseen. Usma oli kuitenkin suunnattoman innoissaan. Sillä on selvästi terveet tyttökoiran vaistot, vaikka se onkin vielä itsekin lapsi. Pentu kiinnosti sitä sekä leikkikaverina että hoivan kohteena.

Tietenkin kaveruksia pitää tarkasti valvoa, kun kokoero on niin suuri ja pikkuinen vielä hyvin hauras. Ihmeen nopeasti ne kuitenkin keksivät peräti järkevältä näyttävän yhteisen leikin. Kumpikin haki vuorotellen toisen suusta tai edestä puruluun ja kipaisi karkuun.  Sitä jatkettiin kunnes kyllästyttiin ja sitten aloitettiin toinen leikki.

Painiotteluissa Usmaa pitää vähän hillitä. Sisua pikku Seitalta ei kuitenkaan puutu. Jossain vaiheessa sitä alkoi tosissaan harmittaa, eikä sitä estänyt toisen viisi kertaa suurempi koko, kun se raivoisasti murraten kävi isosiskon kimppuun.

Huomenna Usma lähtee Jaskan kanssa töihin ja pentu saa rauhassa tutustua lauman muihin jäseniin. Suklaamuru ja kermakaramelli, meidän suloiset lapinkoiranlapset. Toivottavasti ne viihdyttävät vastedes niin paljon toisiaan, että Essimuori saa olla rauhassa hännässä roikkuvilta riiviöiltä.





2.10.2008

Addressi

Kävin allekirjoittamassa tuommoisen addressin
Siinä vedotaan aselain tiukentamisen puolesta. Käykäähän katsomassa, voisitteko tekin allekirjoittaa.


Kallista kauneutta

Sain kesällä vanhemmiltani lahjakortin kauneushoitolaan ja kauhistelin jo silloin nähdessäni korttiin kirjoitetun summan. Edellisestä käynnistä kosmetologilla oli vierähtänyt pari vuotta, mutta 65 euroa tuntui silti huimalta korotukselta viime visiitin hintaan, joka oli melkein puolet vähemmän.

Tänään sain viimein tilatuksi ajan ja pöyristyin uudelleen, kun kuulin, mitä sen hintaluokan kasvohoitoon kuuluu. Siihen kun ei kuulu oikeastaan juuri mitään, ei ainakaan mitään sellaista, mitä olen ennen kasvohoidosta maksaessani tottunut saamaan.

Asiakaspalvelija puhelimessa esitteli innokkaasti kaikensorttisia happihoitoja, kemiallisia kuorintoja ja ultraäänipuhdistuksia, mutta muisti sitten lopulta mainita, ettei mikään sellainen kyllä kuulu tuon hintaluokan hoitoihin. Seuraava hintaluokka on sitten kuulemma 100 euroa kerta.

Henkeäni haukkoen otin peruutusajan huomiselle ja toivon hartaasti, että osaan kättäytyä siellä ihmisiksi. Mieluiten kyllä tiedustelisin heti ovella se kortti kourassa, eikö sitä mitenkään saisi vaihdettua vaikkapa eläinkaupan ruokakuponkiin. Kosmetologilta kun mielestäni pitäisi tuohon hintaan irrota vähintäänkin uusi nenä.



1.10.2008

Pahalla tuulella

Edelleen olen kiukkuinen kuin persiiseen ammuttu karhu. Viime yönä sain sentään lääkkeillä nukuttua, mutta kemiallinen uni ei samalla lailla virkistä kuin luomu. Sitäpaitsi särky vaan yltyy sitä mukaa, kun säätyyppi muuttuu sateiseksi.

Tänään olen puuhannut huushollihommien parissa. Laitoin oikein ruokaakin, jota saattoi kuulemma syödä. Luulisi, että tämmöinen harvinaislaatuinen ahkeruuden puuska lisäisi edes vähän tyytyväisyyttä itseen ja tuottaisi hyvää mieltä, mutta mitä vielä! Olen entistä kiukkuisempi.

Inhoan siivousta ja ruuanlaittoa sydämeni pohjasta. Paikkojen puunaaminen tässä huushollissa on yhtä turhaa kuin valon kantaminen säkillä sisään. Sama koskee ruuanlaittoa. Onko mitään sen älyttömämpää kuin ähertää hellan ääressä tuntikausia jonkin semmoisen takia, joka sitten muutamassa minuutissa katoaa näkymättömiin jättäen jälkeensä vain ison kasan tiskaamattomia astioita ja siivottoman pöydän. Yäk ja pyh, sanon minä painun tekemättömiä töitä pakoon pehkuihin.



30.9.2008
Kun värit sekoittuvat

En ole enää viikkoihin nukkunut kunnolla. Huono unen laatu tekee kärttyisäksi ja pahentaa kipuja. Jotain hyvää yövalvoskelussa sentään on: kun muut nukkuvat, eikä mitään meluisaa ajankulua ole suositeltavaa harrastaa, on paljon aikaa ajatella.

Viime yönä (onko se muuten yhdyssana, neuvokaa joku?!) pohdiskelin sitä, miten sanojen merkitykset ja sisällöt muuttuvat ja, miten niitä on mahdollista aktiivisesti muuttaa vaikkapa vain muutaman menestyskirjan ja mediajulkisuuden avulla.

Minua suututtaa esimerkiksi sanojen itsekkyys ja kiltteys nykyinen käyttötapa. Hiljalleen niitä on ujutettu suuntaan, joka on päinvastainen alkuperäiselle merkitykselle. On alettu puhua "terveestä itsekkyydestä" ja "kiltteyteen sairastumisesta", eli alkuperäinen arvolataus on keikautettu suorastaan nurinniskoin.

Minä en käsitä, mitä tervettä voi olla ahneudessa, piittaamattomuudessa ja itsensä asettamisessa toisten edelle, kuten itsekkyys vaikkapa wikisanakirjassa selitetään. Ellei ihanneihmisen kuva sitten satu olemaan pari tekstiä aiemmin hahmottelemani kaltainen: darwinistinen selviytyjä, jonka paras avu on nimenomaan kilpailijoiden peittoaminen elämän taisteluissa hinnalla millä hyvänsä.

Kiltteys, joka omasta mielestäni tarkoittaa toisten huomioonottamista, joustavuutta, hyväntahtoisuutta ja avuliaisuutta on nykyään pannassa. Siitä on tehty sairaus (kuten medikalisoituneessa yhteiskunnassamme melkein kaikista muistakin ongelmista).

Naisten alhaisempi palkkataso ja heikompi asema on monien mielestä sukupuolemme omaa syytä. Mitäs ovat niin kilttejä, että suostuvat kaikkeen, eivätkä uskalla vaatia enempää! Miesten oikeuksien puolustajat puolestaan väittävät, että miehet ovat liian kilttejä suostuessaan naistensa vaatimuksiin tasa-arvoisemmasta työnjaosta ja ties mistä kaikesta muusta. Luoja on asentanut naiselle lapsenhoitovarusteet, joten kotiin liittyvät asiat ovat naisten hommaa. Miehille kuuluu sitten kaikki voimaa, älyä ja vauhtia edellyttävä, vai kuinka se menikään?

Minusta parempi ratkaisu kuin sekoittaa musta valkoiseen ja hämärtää kaikki käsitteet epäselvän harmaiksi olisi luoda tarpeen mukaan uusia käsitteitä. Nykyinen käytäntö viestittää mielestäni huolestuttavasti sitä tausta-ajatusta, että mitään hyvää ja pahaa ei oikeasti ole olemassakaan, vaan kaikissa asioissa on vähintään kaksi puolta.

Niinhän se useimmiten onkin, mutta musta ja valkoinen OVAT kaksi eri väriä, vaikka monet ovat jo menettäneet kyvyn niitä toisistaan erottaa. Teoilla on erilaiset seuraukset. Kiltteys ja itsekkyys tuottavat erilaisen lopputuloksen.

Raamattuunkin kirjatussa luomiskertomuksessa käärme ovelasti kyseenalaistaa oikeaa ja väärää kysellessään omppuvarkaisiin hinkuvalta Eevalta: Onko Jumala todellakin sanonut niin, ettei siitä puusta sovi syödä....?

Siis onko se nyt niin pahasta ja enkö minä nyt kumminkin itse tiedä, mikä itselleni on hyvästä... Joopa joo. Typeryys vaarantaa terveytesi - ja koko ihmiskunnan.





27.9.2008

Arjen harmaus

Ikkunasta, josta useimmin katson ulos, näkyy tämä maisema. Vielä on puussa enemmän lehtiä kuin maassa, eikä peltoja ole kynnetty mustiksi. Maisemassa on värejä. Tiedänhän minä sen, mutta mieleni maiseman peittää ikäänkuin harmaa suodin ,enkä pysty niitä aistimaan.
Arjen harmaus
Arjen harmaus

Usma järsii varvastani. Sen sentään tunnen. Äsken se silppusi keittiön lattialle talouspaperirullan sillä aikaa, kun puhuin puhelimessa. Onneksi en ole sentään ihan turta. Ne pienet naskalihampaat kyllä tunnen.



26.9.2008
Puopuhetta

Murteet ovat enimmäkseen hauska ja kieltä rikastuttava ilmiö. Hiljattain hymyilin pitkään kotimaisesta dokumentaarisesta sairaalasarjasta näkemälleni pätkälle. Siinä vanhempi miespotilas päästeli niin leviää pohojalaasta, ettei hoitaja ihan heti ymmärtänyt, mistä oli kysymys:

-Mikä on ku mullon puo niin kipiä?
-Mikä on puo???
-No, perse.
-Ai jaa, TAKAPUOLI.

Tänä iltana taitaa muuten tulla taas kerran se 70-luvun sekahaku- sarjan jakso Teemalta, jossa minä olen pienenä. En taida kehdata katsoa. On se kumma, että oma naama inhottaa ja ujostuttaa, vaikka siihen aikaan se oli sentään vielä jonkinmoisessa kuosissa. Puosta puhumattakaan ;-)

24.9.2008

Mikä on ihminen

Aggressiiviset ajatukset riehuvat mielessäni edelleen. Tänään nettiuutisia selaillessa tunsin itseni suorastaan vainoharhaiseksi, kun katseeni suodatti näkyviin nimenomaan sellaiset jutut, jotka herättivät raivoa ja vastustusta.

Viime aikoina ilmiöitä ja ihmisen käyttäytymistä on yhä enemmän julkisuudessa alettu selittää biologialla ja evoluutiolla. Yhteiskuntatieteissä ja psykologiassa, jotka ovat ominta alaani, sosiobiologinen ihmiskuva ja neurotieteet ovat kasvavan kiinnostuksen kohteena.

Vapaa-ajattelijat ovat yksi pieni, mutta aktiivisesti toimiva ryhmä, joka kannattaa ns. "tieteellistä" maailmankuvaa. Vastikään he rehvastelivat mediassa kaatavansa Suomen valtionkirkon. Uskonto on heidän mielestään suurin uhka maailmanrauhalle ja ilmeisesti myös ihmisten mielenrauhalle.

"Ihminen on kaiken mitta" on kulunut humanistin tunnuslause. Minua on aina askarruttanut KUKA on se ihminen, joka mittatikuksi asetetaan? Jos oikealle ja väärälle ei ole mitään muuta perustaa kuin ihminen itse, mikä kilpailevista eturyhmistä ja kulttuureista sen ihmisyyden määrittelee. Vahvinko?

Kun moraalista on tullut suhteellista, epämuodikasta ja jokaisen yksityisasia, determinismi on helppo ratkaisu. Jos ihminen redusoidaan pääasiassa viettiensä ja geeniensä ohjailemaksi olennoksi,  ei häneltä  toki voi edellyttääkään muuta kuin geenien itsekästä toimintaa: hengissä pysymiseen ja suvunjatkamiseen pyrkimistä.

Jos ihminen tosiaan olisi perusolemukseltaan sellainen, ei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikka jollekin ampumaintoiselle järkättäisiin seuraavalla kerralla vähän isompi pyssy ja räjäytettäisiin taivaan tuulin koko tämä luomakunnan kruunuiksi itseään kuvitteleva ihmiskunta.

Onneksi näin ei ole. Siitä olen edelleen aivan varma. Vaikka pelottavan monet haluavatkin kieltää pahuuden olemassaolon osana ihmisen olemusta ja haluavat naamioida sen sosiaalisiksi ongelmiksi ja sairaudeksi, on myös niitä, jotka näkevät vielä totuuden.

Ihmistä ei mielestäni erota eläimestä älyllinen kehittyneisyys tai kyky käyttää työkaluja, niinkuin jotkut tutkijat ovat väittäneet. Oleellisinta on ihmisen kyky moraaliseen arviointiin ja valintoihin. Jos hylkäämme sen kyvyn ja antaudumme vaistojemme vietäväksi, en näe ihmisen ja muiden petojen välillä paljonkaan eroja.

Parasta aikaa televisiossa kerrotaan nuorten masennuksesta. Jälleen kerrataan se, että tytöt sairastavat enemmän masennusta. Pojat puolestaan käyttäytyvät  väkivaltaisemmin. Yhtä mieltä ollaan siitä, että molemmat ilmiöt ovat oireita nuorten pahoinvoinnista. Mistä tämä sukupuoliero johtuu?

Yhden virkistävästi valtavirrasta poikkeavan näkemyksen sentään tänään löysin. Kerrankin ääneen on päästetty joku, joka ei perustele sukupuolten erilaisia käyttäytymismalleja evoluutiolla tai hormonitoiminnalla. Ehkä tiedeyhteisölläkin on vielä toivoa. Hyvä Arto!

Arto Jokinen





24.9.2008

Väärin surtu?!

Sain juuri Jaskalta tekstiviestinä tiedon, että puolet uhreista olisi hänen työpaikkakunnaltaan kotoisin.Ei siis täältä Kauhajoelta.Yksi oli peräti tuttu seurakunnan kerhonohjaaja...

Omat tunteeni ovat oudon sekavat. Pitäisihän minun ymmärtää, että jokainen käsittelee tunteitaan omalla tavallaan. Silti ärsyynnyin hirveästi väkijoukosta, joka suu puoliavoimena pällistellen kuulemma seisoskeli pitkälle iltaan tuijottelemassa koulukiinteistöä, joka ei varmasti näyttänyt sen kummemmalta kuin aiemminkaan, jos jätetään huomiotta poliisin eristämää aluetta rajaavat teipit.

Typerää kyllä, pahoitin mieleni myös pankkineidin ja kaupan kassan puheista, kun he ilmeettömästi totesivat jotain tyyliin: "Kaikkea voi sattua".

Ihmisten blogeista olen lukenut sellaisia kommentteja, jotka voi ilkeästi tulkita asenteeksi: "Ei kiinnosta. Tää leffahan tuli jo vuosi sitten" Sekään ei kuitenkaan meikäläistä miellytä, että uutisissa pyöritetään samaa nauhaa kymmenen kertaa päivässä,  mässäillään yksityiskohdilla ja toistellaan sanaa "tragedia" (Pohjanmaan uutisten lukijalta lipsahti kyllä eilen sen paikalle "strategia").

Jotkut uhkuvat vihaa surmatyön tekijää kohtaan. Syyllisiä etsitään ahkerasti. Vielä en tiedä onko uhrien joukossa oleva miesopettaja erään tuttavani puoliso. Huolissani odottelen myös tietoa siitä, kuka oli se poliisi, jonka niskaan nyt yritetään sälyttää syy siitä, että surmaajalla oli tekohetkellä edelleen ase. Yksi paikkakuntamme poliiseista on nimittäin lukioaikainen luokkatoverini. Toivon hartaasti, ettei se ole ainakaan hän...

Ystäväni sisko oli koulussa sisällä, kun kaikki tapahtui. Kuulustelujen jälkeen opiskelijat joutuivat poistumaan surmapaikan ohi.

Mitenkähän olisin itse sen mahtanut kestää. Viime yönä näin jo sellaisia painajaisia, että olin kuulemma motannut unissani Jaskaa oikein kunnolla (reppana).

Jokainen tuntee tavallaan. Mikä minä olen sanomaan kuinka ihmisten pitäisi reagoida. Pääasia kai olisi, että tästä opittaisiin jotain, että asiat muuttuisivat paremmaksi.


23.9.2008
Ei voi olla totta

Ajeltiin kahdentoista maissa Usman kanssa kylälle. Ajattelin jättää  pennun vanhempieni luo järjestämään actionia siksi aikaa, kun itse käväisen asioilla. Vanhemmat olivat kuunnelleet radiota ja sanoivat: "Älä mene."

Paikallisella palvelualojen oppilaitoksella oli kommandopipoinen mies juuri hyökännyt amk-opiskelijoiden luokkaan ja ampunut useita ihmisiä kuoliaaksi. Autoja virtasi tiheänä jonona kohti keskustaa. En sitten lähtenyt sekaan hälytysajoneuvojen tietä tukkimaan.

Kävin pankissa ja ruokakaupassa naapurikylässä. Hain Usman ja lähdin takaisin kohti kotia. Puolimatkassa oli pakko pysähtyä itkemään, kun radiossa kerrottiin kuolonuhrien lukumäärä: 9 kuollutta. Yksi uhri hoidettavana ja ampuja itse kriittisessä tilassa Tampereella sairaalassa.

Näin pienellä paikkakunnalla suru koskettaa kaikkia. Useimmat tunsivat henkilökohtaisesti ainakin jonkun uhreista tai ampujan. Itse olin saman koulutuskuntayhtymän toisessa yksikössä töissä vielä viime talvena. Tunnen monet opettajista. Mitenkähän montaa uhreista olen takavuosina muissa kouluissa opettanut.

Radiossa tapahtunutta kommentoi parhaillaan Olavi Sydänmaanlakka, vanha opiskelukaverini Helsingin Evankelisesta kansankorkeakoulusta. Vasta vuosi sitten katselin aivan yhtä järkyttyneenä kuvia Jokelan tragediasta, seurakuntatalosta, joka oli valmistumisen jälkeen ensimmäinen työpaikkani ja koulusta, jossa työskentelin koulupastorina.

Tämä ei voi olla totta. Ei saa olla. Eihän maailma voi olla nykyään tällainen! Kirkonkylällä kuulemma tungeksii nuorisoa sankoin joukoin pällistelemässä ihan liveä tosi-tositeeveetä. Vanhemmat sentään ovat älynneet jäädä kotiin, pois poliisien ja hälytysajoneuvojen tieltä.

Halaan lujasti lähintä kissaa ja annan pusun pikku-Usman korvan taa. Nämä pienet rakkaani yritän ainakin pitää turvassa ja häätää maailman pahuuden pois porteiltamme, vaikka en muuhun pystykään, mutta voi miten tahtoisinkaan pystyä!! Ehkä maailma olisi vähän parempi paikka, jos osaisimme pitää paremmin huolta toisistamme, arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa. Eikä se oikean ja väärän yleisempi mieliinpalauttaminenkaan varmasti pahaa tekisi...






22.9.2008
Vikatikki

Viikko sitten sain tavallista pahemman mielenhäiriön ja pistin pystyyn ihan julkisen blogin. Ilmoitin sen oikein viralliselle blogilistalle ja postailin ahkerasti, välillä parikin kertaa päivässä.

En kertonut siitä kenelläkään tutulle ja seurasin järkyttyneenä, kuinka se ampaisi muutamassa päivässä luetuimmat-listalla sijalta seitsemäntuhattajotain sijalle 346.

Sitten alkoi kauheasti ahistaa. Tiesinhän minä jo aloittaessani, että ihmisten kommentit ovat minulle vaikea pala. Ihmisten kohtaaminen ylipäätäänkin ilman mitään suojaavaa ammattiroolia on minulle raskasta ja vaikeaa. Sitä taustaa vasten onkin käsittämätöntä, että olen koko työhistoriani puuhastellut nimenomaan äärimmäistä sosiaalisuutta edellyttävissä tehtävissä - ja stressaantunut ihan älyttömästi. Taidan olla ty
hmempi kuin luulinkaan!

Pari päivää sitten kirjoitin viimeisen postauksen, jossa kerroin lopettavani koko touhun alkuunsa, koska se ei kertakaikkiaan tuntunut sopivan minulle. Jätin kuitenkin tekstit loppusepustuksineen pariksi päiväksi näkösälle, jotta ei kävisi, kuten itselleni tässä taannoin. Eräs blogi, jota olin seurannut, hiljeni yllättäen ja monen mutkan kautta myöhemmin kuulin, että sen kirjoittaja oli tehnyt itsemurhan. Se järkytti ja tuntui pahalta pitkään.

Näitä masennuksen sävyttämiä ruikutuksiani vasten sellainen päätelmä olisi  minunkin kohdallani ihan looginen. En kuitenkaan missään tapauksessa tahdo olla lietsomassa yleistä tappiomielialaa. Varsinkin kaikenlaiset julkisuudessa pöyhityt dramaattiset tapahtumat kiehtovat mielestäni aivan liikaa ihmismieltä ja saattavat houkutella kriisissä eläviä hätäisiin ratkaisuihin.

Itsemurhassa ei kuitenkaan ole mitään romanttista, enkä synkistä puheistani huolimatta missään tapauksessa ketään sellaiseen kannusta. Tulkoon se nyt sanottua, vaikka varmasti jatkossakin puran pahaa oloani yhtä karuin sanakääntein kuin tähänkin asti.

Miten helpottunut olikaan tänään mieleni, kun yhdellä napinpainalluksella sain pyyhkäistyä bittiavaruuteen
koko typerän blogiksi aiotun vikatikkini. Toimisipa samanlainen nappula myös käytännön elämässä. Mutta kun sellaista ei ole, kannattaisi kai vaan opetella käyttämään vähän paremmin harkintaansa...


21.9. 2008
Allerginen elämälle

Mä taidan olla allerginen elämälle, kun mun silmistä niin usein tulee vettä ja henkeä ahdistaa. Välillä tuntuu ihan siltä kuin sydänkin tihkuis verta.

Mua närästää tosi helposti monet jutut ja muutama herne on tainnu juuttua pysyvästi nenään. Joskus nuppi kuumenee niin, että tekis mieli päästää höyryt sen naamalle, joka lämpöä nostatti, mutta se ei vaan käy. Se ei kertakaikkiaan käy ja sitte tuntuu kuin pää halkeais.

Nyt mä olen päättäny taas hetken pitää matalaa profiiliaa, pysytellä poissa ihmisten ilmoilta ja pitää turpani tukossa. Näitten elukoitten kanssa kaikki sujuu paljon mutkattomammin. Huudetaan kaikki ihan samalla lailla kita ammollaan, kun huudattaa. Sitten, kun asia on selvä, ollaan taas kavereita ja loppujen lopuksi ollaan kuitenkin samalla puolella. Pidetään huolta toisistamme, eikä tahdota pahaa kenellekään.

44 vuotta harjoittelua, enkä mä vieläkään hallitse toisten ihmisotusten kanssa elämistä. Yhä useammin tuntuu, etten halua oppiakaan.

Jeesus sanoo Raamatussa: "Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa." Mä oon aina ajatellu, että jos siellä on semmonen kisu-, koira- ja pupuosasto, niin mä tahtoisin sit sinne. Oikeestaan mahdollisimman pian, jos sopii...Vai pitäiskö mun yrittää jaksaa hoitaa vielä nää karvakakarat valmiiksi, kun kerran olen ne vastuulleni ottanut.... Ehkä mä yritän.





20.9.2008

Kansakunnan toivot

Täkäläisessä uimahallissa on koristeena komea akvaario. Sen äärellä pari teini-ikäistä tyttöä toissapäivänä keskusteli ystävästään, jolla ilmeisesti myös  on akvaario.

"Mä en tajuu, miten sillä voi olla kaloja lemmikkinä, kun se kerran on kalalle allerginen", pähkäili toinen. ;-)


18.9.2008

Idolsvapaa vyöhyke

Kipeä olo. Koko ajan väsyttää ja palelee. Tekisi mieli löhötä vaan telkkarin äärellä ja kytkeä aivot off-asentoon, mutta kun sieltä vietävän toosasta ei tule mitään kunnollista.

Tällä hetkellä kaikki tohisevat BB:stä. Minä en ole katsonut ainokaistakaan jaksoa, enkä aiokaan katsoa. Pelkästään jo sen ohjelman mainokset nostattavat niskakarvani pystyyn.

Viime vuonna katsoin Suomen Idolsin ensimmäistä ja viimeistä kertaa alusta loppuun. Tottahan minä nautin musiikista, eikä minussa herätä vastenmielisyyttä ihmisten tunteetkaan. Jotenkin vaan se tapa, jolla ne siinä formaatissa esitetään ärsyttää suunnattomasti.

Kaikesta haetaan sensaatiota ja kaikesta tehdään kilpailua. Täytyy myöntää, etten edes tiedä, mikä sen BB:n varsinainen juju on, siis mistä ja millä lahjakkuudella ne ihmiset siellä toisiaan vastaan kilpailevat. Silti jo sitä ohjelmaa koskevien kommenttien näkeminen keskustelusivuilla suorastaan kuvottaa.

Se, että minä en satu pitämään jostain ei tietenkään ole yhtään sen vakavammin otettava asia kuin kenenkään muunkaan mielipide millään muulla foorumilla. Me ihmiset nyt pidämme tai emme pidä milloin mistäkin usein aivan irrationaalisista syistä, eikä minua yleensä erityisemmin haittaa, vaikka joku ihan täysipäisenä pitämäni ystävä tuijottelee ohjelmia, joita en voi sietää.

Se vaan on pelottavaa, että huomaamattamme kaikki mitä katsomme, kuulemme ja luemme muokkaa käsitystämme todellisuudesta, oikeasta, väärästä ja normaalista käyttäytymisestä. Se, mitä olen noiden sarjojen mainospätkissä sattunut näkemään ei edusta ainakaan sellaista ihmisyyden suuntaa, johon itse haluan kasvaa tai tyyppiä, jollaista kaipaisin ystäväkseni.

Jos nuo visailu- kilpailu- ja tositeevesarjat eivät pian ala menettää suosiotaan otan vakavasti harkintaan koko televisiosta luopumisen. Taitaisi tulla halvemmaksi hankkia viihteensä boxeina, joita sitten voi pahimpaan hömpännälkäänsä katsella ärsyyntymättä, kun on itse saanut huvinsa valita ja maksanut vain siitä, mitä tilaa.



17.9.2008
Seuraelämästä

Parhaalla/pahalla tahdollakaan en voi väittää seuraelämäni olevan vilkasta. Olen outo otus. Sosiaalinen erakko. Introvertti sangviinikko. Ekstrovertti melankolikko.

Seurassa koen velvollisuudekseni yrittää olla viihdyttävä, empaattinen ja hauska. Haluaisin olla sitä ihan aidosti. Se on keskeinen tavoite elämässäni, mutta aina en jaksa, en osaa, enkä pysty. Tiedostan sen ja myös siksi pysyttelen yksin.

Viikon kuluessa olen nyt saanut nauttia kahden ystävän vierailusta. Vieraista tykkään, kyläilyä edeltävästä siivoamisesta en. Huushollimme on enimmäkseen siinä kunnossa, että kenen tahansa tottumattoman herkkä sielu on vaarassa sen kaaoksen edessä järkkyä. Lisäksi yhä useammat ovat nykyään allergisia.

Vaikka meikäläisittäin suoritettu siivous ei millään tavoin hengitysoireita pysty vähentämään, kun talossa sisällä asustaa kahden porsaan lisäksi seitsemän muuta hilseilevää nelijalkaista, haluan edes yrittää osoittaa tehneeni parhaani vieraani viihtyvyyden edistämiseksi. Usein käykin niin, että huhdottuani vuorokauden harjan ja mopin varressa olen kyläilijöiden saapuessa niin uupunut, ettei minusta ole eloisasti seurustelemaan.

Onneksi viimeaikaiset vieraani tuntevat minut hyvin. Toisella on  itselläkin kokemusta sairaudesta ja voimattomuudesta. Toisen kanssa olemme tunteneet jo 28 vuotta (Hyvänen aika, Seija, vastahan sä olit pieni, rillipäinen tyttö sieltä  pitäjänrajalta:-). Jälkimmäinen on nähnyt huushollini kaikissa mahdollisissa olomuodoissa, eikä varmasti järkyty enää mistään.

Kuinka sitä oppisikin asettamaan asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen? Mikä ystävien tapaamisessa onkaan oleellisinta, oikeanlainen presentaatio, suomeksi sanottuna edustava esiintyminen, vai toisen seurasta nauttiminen? Vuodet laukkavat ohi niin hurjaa vauhtia. Mitä mahdamme muistaa vuosikymmenten päästä yhteisistä hetkistämme: jaetut tunteet ja kokemukset vai siivottoman tiskipöydän?




15.9.2008

Virtuaalielämää

Mä surffaan nykyään ihan liian paljo netis. Huamasin sen taas tänään, ku serveri ei pelittäny. Eilen oli Jimin poppoon paparazzilla koneongelmia. Siitäki sain jo väristyksiä, mutta tänä aamuna iski viarotusoireet oikeen rytinällä.

Mä en ollenkaan piittais sotkeutua tähän verkkoon. Pitäis varmaan vähä himmata tätä virtuaalielämää. Vasta muutama vuasi sitte mä kirjootin kirpakoita kolumneita tiatokoneiden invaasiosta ja älyttömästä nettiriippuvuudesta. Ny mä könnään täs läppärin takana itte melekeen aamusta iltaan.

Meillon kotona neljä oma konetta ja sen lisäksi sohovalla pyärii harva se päivä Jaskan tyäpaikan läppäri. Aina löytyy masiina, jonka taa pääsee piiloon pelottavan suureksi kasvanutta tiskivuarta, tympiää ilimapiiriä tai omia kipuja ja ikäviä ajatuksia.

Eihän tää tosielämä aina niin ruusuusta oo, mutta kyllä se kumminki enemmän haisoo ja maistuu, ku tää ykkösten ja nollien sähköinen virta. Kohtuus kaikessa, pullo päivässä, sanoi mummaki. Jos musta ei ny muutamaan päivään kuulu, niin emmä välttämättä oo kuallu. Oon vaan lähteny hankkiin ittelleni ihan oikiaa elämää.




14.9.2008

Eko-ongelmia

Varpaita palelee. Olisi kai aika etsiytyä villasukkiin. Kisut nauttivat uudesta ulkoilumahdollisuudestaan - ainakin ne kaksi pienintä, joilla siihen ei aiemmin ole ollut minkäänlaista mahdollisuutta. Piisku taitaa olla lähinnä närkästyksissään, kun valvottuna pihailu päättyi surkeaan kahdeksan neliön häkkiin. Erityisesti sitä harmittaa se, että koiria viedään lenkille joka käänteessä. Usman pissapapereihin on alkanut ilmaantua ylimääräistä tavaraa ja pahimman potutuksen iskiessä Piisku saattaa pissiä jopa sohvaan.

Uusi ulkohäkki ei ole ihan ongelmaton juttu myöskään ihmisille. Sitä ei ole vielä kunnolla sisustettu ja siksi kisut istuskelisivat mieluiten ikkunalaudalla, peppupuoli lämmitetyissä sisätiloissa, nenu vapauden tuulia haistellen. Kesällä ja toisenlaisessa ilmastossahan se ei olisi ongelma, mutta näillä säillä koittaa pian Fortumin onnenpäivät, jos ikkunaa joutuu pitämään pitkiä aikoja auki.

Pari muutakin kissanhoitoon liittyvää eko-ongelmaa on vaivannut mieltäni viime aikoina. Pissalaatikoissa meillä käytetään nykyään Lidlin halpaa hiekkaa, koska se on edullista ja helppoa käsitellä. Olen ymmärtänyt, että sen voi kompostoida, mutta en tiedä tarkoittaako pussin tieto jotain erityismenetelmiä käyttävää kompostointilaitosta. Takapihalla on jo niin iso keko kissanhiekkaa höysteineen, että pelkään meidän saastuttavan pian koko lähitienoon.

Mieluiten tietenkin käyttäisin kotimaisia puupellettejä, mutta niiden hintaa ei kukkaro näin suurelle sakille kestä. Jos jollakulla on näistä asioista lisätietoa tai hyviä vinkkejä, niin ottaisin mieluusti vastaan. Lisäsin tuon yhteydenottosivunkin tänne uudestaan, kun huomasin, että toimiihan se sittenkin. Viestien tulo perille vaan kestää tolkuttoman kauan, jopa pari vuorokautta.

Niin, joo ja kolmaskin kisuasioihin liittyvä eko-ongelma oli mielessä: nimittäin ruokailuasiat. Kaikki kissanomistajat varmasti tietävät, että ne pitkähännät ovat varsin valikoivia sapuskansa suhteen. Vaikka meillä on katteja iso lauma, olemme silti siirtyneet  käyttämään annospusseihin pakattuja tuoreruokia, koska kullakin kissalla on omat mieltymyksensä, eikä kauan jääkaapissa seisoneesta ruuasta tykkää kukaan. Suosikkiherkkuja, eli mahdollisimman pieniksi paloiksi pilkottuja lihatuotteita, ei myöskään edullisimmissa peltitölkeissä ole saatavilla. Syyllisyys ja harmi on kuitenkin aikamoinen, kun roskapussit pullistelevat kissojen ruokapakkauksia.

Pitäisi tietenkin opetella kokkaamaan itse, mutta se parannus taitaa kyllä olla resurssieni ulottumattomissa. Enhän minä jaksa laittaa ruokaa ihmisillekään ja noloa myöntää, mutta silloin harvoin, kun puuhaan ryhdyn, lopputulos ei meinaa kelvata edes koirille.




12.9.2008

Krätyynen akka

Minen sitte alakuunkaan tykkää ittestäni nykyään. Muston tullu häjy ja krätyynen akka. Syyksi ei piisaa se, jottoon aina väsyksis ja jostakipäin kipiä (ja ne paikat jokkei justiinsa satu särkemähän, ei sitte muuten vaan pelitä). Päreet palaa piänimmästäki ja karjun välistä nualle elukoollekki ku jalopeura.

Meillon tää äkkipikaasuus vähä sukuvikana, mutta jo kakarana päätin, etten rupia samallaaseks. Kyllä aikuusella ihimisellä pitää vähä ittehillintää olla.Tottahan sitä ihiminen kimpaantua saa ja joskus ainua tapa saara sanansa perille on puhua suurilla kiriaamilla, mutta se on eri asia, ku polttaa hihansa ihan turhanpäivääsistä  ja päästellä sitte suustansa mitä sattuu. Kiukkupäissänsä sitä ihiminen tuloo heleposti särkeneeksi sellaasta, mitä ei enää ehejäksi saa, kuten ny vaikka luattamusta, joka on täs nykymaalimas harvinaanen ja arvokas asia.

Joskus takavuasina telekkarimainokses luvattihin, jotta piparkaakuusta tuloo kiltiksi. Pitääsköhän täs ruveta leipomahan?



11.9.2008

Voittoa tavoitteleva yksikkö

Pari viikkoa sitten media vatkasi Björn Wahlroosin puhetta, jonka mukaan yrityksillä ei tarvitse olla moraalia. Yritysten tehtävä on tuottaa voittoa, ei kantaa huolta eettisistä kysymyksistä. Vain yksityisillä ihmisillä voi olla moraali, saarnasi tämä kansakuntamme kaapin päälle hilattu talousguru.

Kuinkahan kauan Suomen kansa viitsii noita paskapuheita kunnioittaen kuunnella? Miten monta maakuntaa täytyy autioitua ennenkuin asioihin tartutaan muutenkin kuin hallituksen surkein hätäapupaketein, joilla lähinnä siivotaan sitä, mitä on jo ehtinyt lurahtaa housuun.

Jos todella uskomme siihen, ettei yhteisöllä voi, eikä tarvitse, olla moraalista vastuuta, mikä on silloin esimerkiksi EU:n, kuntien tai valtion vastuu, entä koulujen tai kodin, seurakunnan tai yhdistysten? Onko kullakin yhteisöllä vain sen itsen valitsema päämäärä, eikä mitään muuta velvollisuutta kuin voimassa olevien lakien noudattaminen?

Ovatko yksityiset kansalaiset syyllisiä kaikkeen, mutta yhteisöjen vallankäyttäjinä vastuusta vapaita? Eihän herra Wahlroos niin sanonut, mutta siltä se ilkein korvin kuunneltuna kuulostaa.

Yksilöinä mahdollisuutemme puolustaa etujamme esimerkiksi nyt Stora Enson ja UPM:n taloudellisia ratkaisuja vastaan ovat suhteellisen mitättömät. Vapaan markkinatalouden vahvojen osapuolten kannalta onkin edullista hajottaa ja hallita. Verenmaku suussa palkkioista kilpailevia yksilöitä on huomattavasti helpompi ohjailla ja jättää huomiotta kuin vahvaksi rintamaksi yhdistyneitä työntekijöitä.

Suomen hallitus ei enää työntekijän etuja suojele.(Nuorempi polvi tuskin enää edes tietää, että vielä 1980-luvun alussa oli voimassa laki, jonka mukaan työvoima oli valtiovallan erityisessä suojeluksessa).Tärkeintä sille on osakkeenomistajien tyytyväisyys ja se, että infrastruktuuri miellyttää suuryrityksiä.

Loppujen lopuksi yhteisöt koostuvat aina yksilöistä ja hajautunut, verkostoitunut,  kasvottomaksi pirstoutunutkin valta on monissa asioissa ihmisillä. Markkinoiden lait eivät ole itseohjautuvia luonnonvoimia, eikä yhteiskuntakehitys vello valtamerenä voimiemme ulottumattomissa. Asioita VOIDAAN muuttaa, jos vain poliittista tahtoa riittää.

Mutta riittääkö sitä? Onko liian monella vieläkin asiat liian hyvin? Emmekö koe todellista tarvetta muutokseen? Uutisia katsellessa saan sopivat kicksit kauhistellessani kehitysmaiden köyhyyttä tai Suomesta katoavia työpaikkoja. Minun pöydässäni leipää ja perunoita kuitenkin vielä riittää. Onko meidänkin kotitaloutemme "voittoa tavoitteleva yksikkö", joka ei kanna huolta moraalista niin kauan kuin vankila ei uhkaa ja euroja kilisee tilille tyydyttävään tahtiin?





10.9.2008t

Kissat ja insinöörit

Insinöörien pisteet henkilökohtaisella ranking-listallani kohosivat huimasti, kun löysin Juutuupista tämän


10.9.2008

Dietrich Bonhoeffer

Eilen tuli katsottua toiseen kertaan Dietrich Bonhoefferista kertova dokumentti. Hän oli saksalainen teologi, joka osallistui aktiivisesti vastarintaan kansallissosialismia ja juutalaisvainoja vastaan. Vuonna 1945 hänet, ja monet hänen ystävistään, teloitettiin osallisuudesta Hitlerin vastaiseen salaliittoon.

Kuollessaan Bonhoeffer oli alle 40-vuotias. Hän ei ehtinyt naimisiin, eli suurimman osan elämästään sodan varjossa ja taisteli sellaisten asioiden puolesta, joihin hyvin harva uskoi.

Erityisesti minua liikutti se, miten hän nosti koko kristillisen etiikan ytimeksi Vuorisaarnan, jota siihen saakka oli Saksan kirkossa pidetty vain  Jeesuksen ylevänä esimerkkinä, johon yltäminen oli tavalliselle kuolevaiselle mahdotonta ja siksi siihen pyrkimistäkin pidettiin käytännössä ajanhukkana.

Bonhoeffer korosti, ettei kristillisen etiikan noudattaminen ole yksittäisten selkeiden käyttäytymisohjeiden noudattamista, vaan elämistä tässä maailmassa Jumalan tahtoa kysellen.

Itse hän joutui kysymään hyvinkin suuria kysymyksiä, enkä usko, että diktaattorin salamurhahankkeeseen osallistuminen oli vakaumukselliselle kristitylle helppo päätös. Yritykset epäonnistuivat ja valinnat johtivat toisinajattelijoiden kuolemaan, mutta ainakin he olivat ottaneet vastuuta ja tehneet kaikkensa hädänalaisten auttamiseksi.

Joskus elämässä on valittavana vain huonoja tai hyvin huonoja vaihtoehtoja. Oikea ratkaisu ei mielestäni ole jättää silloin päätöstä tekemättä ja vetäytyä syrjään katsomaan kuinka käy.

Eeva Kilven sanoin:

"Mitäkö odotan elämältä?
Elämyksiä ja moraalisia ongelmia."


Nautinnot ja kokemukset tarjoavat meille hetkellistä mielihyvää, mutta elämän syvin arvokkuuden ja mielekkyyden kokemus syntyy mielestäni velvollisuuksien täyttämisestä, vastuun ottamisesta ja haasteisiin vastaamisesta - siitäkin huolimatta, ettei elämästä selviä hengissä.


9.9.2008

Kuustonen ja Waltari

Tänään oli apteekissa tiskin takana tyttö, jota opetin lukiossa vain muutama vuosi sitten.

Pari päivää sitten kampaajani mies, jolla samoja sairauksia kuin meikäläisellä, sanoi : "Mikä on, kun veto on ihan poissa" ja kuoli siihen paikkaan.

Posti toi tänään Mikko Kuustosen Hietaniemen. Ensimmäinen hänen levyistään, josta tykkään. Nimibiisin  sanat menee näin:

tuu hautuumaalle anniina
tuu pian mä odotan
sen matkamiehen kiven luona
kaivoon tuijotan

se vuodenaika tulee taas
vihmoo vedellään
se ranteistani otteen saa
ja työntää edellään

ja hietaniemi nukkuu
kuin kalman kehdossa
lapset lehdossa -me ja kuolema
ainoot elossa

tuu sankareiden puolelle
ne merta katselee
kiivetään muurin päälle
tuuli hyväilee

lokit yllä lapinlahden
lentää matalaan
katsot vaiti niin kuin katsoo
lapsi kotiaan

painat pääsi polun varteen
luona waltarin
tiedän mitä mietit:
se kirjoitti tän kaiken aiemmin

Sitä kuunnellessa mieleni vaeltaa kauas: 70-luvulle, jolloin kuulin Kuustosta ensimmäisen kerran Pro Fide -yhtyeen solistina ja ostin joltain keikalta hänen hengellisen soololevynsä. Vuoteen 1986, jolloin tein talven ajan erityisen läheistä tuttavuutta Waltarin kanssa tutkiessani hänen elämänkertaansa ja kirjojaan opinnäytetyötäni varten.

Kaksi tai kaksikymmentäkaksi vuotta. Ikuisuuden näkökulmasta niillä tuskin on paljon eroa. Tänään, tässä hetkessä, on ainakin meikäläisellä  tekemistä kerrakseen. Hautuumaalla kaikki asettuu paremmin perspektiiviinsä. Turha tässä on hötkyillä. Aikakin on varsin suhteellista. Varmaa on vain se, että joskus se meiltä kaikilta loppuu.,,, ja meikäläiselle se on lähinnä lohdullinen tieto.


8.9.2008

Eläviä patsaita

Internetin kehittymisen myötä vuosikymmenten takaisten tuttavien uudelleen löytäminen on käynyt helpommaksi. Tänään Jaska törmäsi verkossa opiskeluaikaiseen kämppäkaveriinsa, joka jo niihin aikoihin antoi aihetta aavistella, ettei hänen elämänpolkunsa ihan tavanomaisimpia tule olemaan.

Moni muukin mielenkiintoinen elämänura lienee saanut vauhtia evankelisesta opistosta, mutta enpä tiedä kovin paljon muita, jotka  hankkisivat toimeentulonsa elävinä patsaina .
Hyvä Risto!




7.8.2008
Kasvissyönnistä

YK:n alaisen hallitusten välisen ilmastopaneelin johtaja Rajendra Pachauri on sitä mieltä, että ilmastonmuutosta vastaan tulisi taistella vähentämällä lihan syöntiä, sillä karjankasvatus tuottaa huomattavia kasvihuonekaasupäästöjä.

Lihan kulutuksen pienentämisellä voisi olla myös ratkaiseva merkitys maailman nälkäongelman ratkaisemisessa, sillä yhden lihakilon tuottaminen kuluttaa useita kiloja arvokasta ihmisravinnoksi kelpaavaa viljaa. Sitäpaitsi liha on niin kallista, että siihen on varaa vain maapallon rikkaimmalla väestönosalla.

Me emme ole Jaskan kanssa syöneet lihaa pian kahteenkymmeneen vuoteen. Kalaa kyllä käytämme, vaikka toivoisin voivani tulla toimeen ilman sitäkin.

Meidän kasvissyöjäksi ryhtymiseemme eivät terveydelliset seikat vaikuttaneet mitenkään. Suurin tekijä ei ainakaan minun kohdallani ollut myöskään ihmisten vaan eläinten hyvinvointi. En halua syödä kavereitani, enkä tuottaa tarpeetonta kärsimystä yhdellekään eläimelle. Jos eläimiä suojellessani voin samalla edistää myös ihmisten ja muun luonnon hyvinvointia, niin sitä parempi.

Toiset elävät ja tuntevat olennot eivät ole olemassa vain minun tarpeitani varten. Jos pedot käyttävätkin luonnossa muita eläimiä ravinnokseen, minä en ole peto, vaan ainakin jossain määrin ajatteleva, moraalisiin valintoihin kykenevä olento. Toivoisin, että samaan havahtuisi useampi muukin.

JK. Miten ylimielisiä, yksinkertaisia ja itsekeskeisiä paskiaisia me ihmiset osaammekaan olla.Lue tästä


7.9.2008

Itselleen valehtelusta

Periaatteessa uskon siihen, että vääntämällä suupielensä väkisin ylöspäin voi joskus onnistua uskottelemaan jopa itselleen olevansa iloinen. Sitä olen nyt vimmatusti yrittänyt muutaman päivän. Ei onnistu.

Paha olo velloo sisällä kuin musta, mutainen vesi ja pyrkii vuotamaan  ulos kyynelkanavista. Fyysinen ja psyykkinen kipu kietoutuvat, lomittuvat, liittyvät, pusertuvat toisiinsa niin tiiviisti, etten enää pysty niitä erottamaan.

Lapsuuteni ensimmäiset vuodet asuin meren rannalla, vain sadan metrin päässä lahdesta, jossa velloi haiseva muta ja jätevesi. Koko elämäni olen vaikeina aikoina nähnyt painajaisia, joissa kuljen lahden yli pitkää laituria tai siltaa, joka hiljalleen vajoaa jalkojeni alta, kunnes kahlaan kaulaani myöten likaisessa, kylmässä, sameassa vedessä.

Nyt en näe edes unta, mutta olo on samanlainen...



6.9.2008
Musiikkimausta

Kaikenmoista sitä nykyään yliopistoissa tutkitaan. Tämä
  ja tämä riemastutti meikäläistä kovasti. Itsehän olen jo kauan tehnyt kaikessa hiljaisuudessa aivan liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä ihmisten musiikkimausta.

Heriot-Wattin yliopistossa joku on nyt sitten tutkaillut peräti 36 000 ihmisen musiikkimakua ja päätynyt sellaiseen tulokseen, että muun muassa raskaan metallin kuuntelijat ovat luonteeltaan lempeitä, luovia ja sinut itsensä kanssa, mutta sisäänpäinkääntyneitä, eivätkä kovin ahkeria. Enpähän voi luonnehdinnan osuvuutta ainakaan omalta kohdaltani kieltää.

Listapopin kuuntelijat sen sijaan osoittautuivat ahkeriksi, mutta eivät kovin luoviksi. Jazzin kuuntelijoilta löytyi sekä korkea itsetunto, luovuutta, rauhallisuutta että sosiaalisuutta. Klassisen kuuntelijat ovat ujoja ja blues-faneilla on korkea itsetunto. Kaikenmoista muutakin siellä sanottiin. Käykää itse katsomassa.

Kuten kaikissa tyypittelylle rakennetuissa tutkimustuloksissa, tämänkin kohdalla on tietenkin hyvä muistaa, että me ihmiset olemme monimutkaisia otuksia. Olemme yksilöllisiä ja moniulotteisia kombinaatioita. Sama ihminen voi tykätä sekä popista, että rapista. Tulokset ovat aina karkeita yleistyksiä ja keskiarvoja, jotka kuitenkin voivat antaa mielenkiintoista osviittaa aiheesta, kun otos on tarpeeksi suuri ja tutkimusmenetelmät validit.


5.9.2008
Uuslapsellisuudesta

Lueskelin eilen Uusi Suomi -lehdestä hymysuin juttua, joka kiteytti osuvasti ajatuksia, joita itsekin olen jo pitkään päässäni pyöritellyt. Siinä puhuttiin uuslapsellisista vanhemmista, jotka eivät osaa ottaa, varsinkaan ihmissuhteissaan ja kotielämässään, aikuisen vastuuta. He käyttäytyvät kuin uhmaikäiset, joiden mielestä kaiken pitäisi olla kivaa ja koko maailman tulisi olla heidän tarpeitaan varten.

"-Uuslapsellinen aikuinen käyttäytyy, kuluttaa, harrastaa ja usein jopa pukeutuu kuin uhmaikäinen teini. Hän ei hallitse halujaan, vaan tahtoo niiden täyttyvän tässä ja nyt. Hän ei kykene käsittelemään kielteisiä viestejä eikä kestä auktoriteetteja, psykoterapeutti Heidi Valasti kuvailee lehdessä."

Mistä moinen sitten Valastin mielestä johtuu? Psykoterapeutin kyseessä ollen jäljet johtavat useimmin sylttytehtaalle. Niin tässäkin tapauksessa. Valastin mielestä jo näiden uuslapsellisten vanhemmilta on ollut jotain olennaista hukassa.

"Valasti uskoo ilmiön johtuvan koko yhteiskunnan lapsellistumisesta. Aikamme ruokkii ikuista teini-ikää, ulkonäkökeskeisyyttä, narsismia, nopeaa tarvetyydytystä, pätkä-elämää ja sitoutumattomuutta. Ilmiön juuret ovat kuitenkin henkilön omassa lapsuudessa.

-Lapsellinen aikuinen kertoo usein terapiassa olleensa lapsena hyvin itsenäinen, vaikka yksinäinen olisi osuvampi sana. Hänet on jätetty lapsena yksin tarpeidensa kanssa ja sitä yksinäisyyttä hän kantaa sisällään aikuisenakin."

Valasti sanoo, että uuslapsellisilla aikuisilla ei ole kykyä asettaa puolison ja lasten tarpeita omien edelle. Onneksi hän ei sentään ihan kokonaan jätä huomiotta kulttuuripsykologista näkökulmaa, sillä hän toteaa, että aikuisten uhmaikä on yhteydessä koko yhteiskunnan lapsellistumiseen, ikuisen nuorekkuuden ja välittömän tarpeentyydytyksen ihannointiin.

Itse uskon, että olemme pitkälti aikamme lapsia. Imemme itseemme arvot, ihanteet ja käyttäytymismallit ympäristöstämme jo paljon ennen kuin kykenemme sitä tiedostamaan. Tätä pohtiessa huomasin myös itsessäni paljon itsekeskeisen uuslapsellisuuden merkkejä.

Sopivasti tänään osui Kauhajoen Kunnallislehdestä silmiin myös satavuotiaasta Jenny Selkivirrasta tehty syntymäpäivähaastattelu. Ilmeisen teräväpäinen tervaskanto kertoo siinä elämästään, josta ei kolme sotaa kokeneella vauhtia ja vaarallisia tilanteita ole puuttunut.

Ennen muuta hän kertoo kuitenkin elämänsä olleen kovaa työtä alusta loppuun saakka. Hurjina muistoina ovat mieleen jääneet hevosen ajossa sattuneet vaaratilanteet. Maatilan töitä hän teki 90-vuotiaaksi saakka. Sitten pettivät jalat ja lehmät piti laittaa pois. Nälkää ei kuulemma ole tarvinnut kovinakaan aikoina kärsiä. Oli aina sentään leipää, perunoita ja maitoa.

Siinäpä meille "maailma on mun puuhamaa" -sukupolven aikuisille hieman vertailukohtaa.. ja hyvä on aina muistaa, että lähes kaikissa asioissa kehitys voi kulkea myös taaksepäin. Miten on mahtanut psyykkisen kehityksemme ja yhteiskuntapoliittisten prioriteettiemme käydä?

  
 


4.9.2008

Pahoinvointia ja pesäntekovimmaa

Tajunnan räjäyttävä kipu selkä- ja niskarangassa laukaisi aamuyöllä migreenin. Pahoinvointia, näköhäiriöitä, viiltävä kipu. Valo ja äänet vihloo.

Maanantaihin mennessä pitäisi saada talonvierusta raivattua syreenipuskista, juolavehnästä ja myrkyllisistä kieloista. Alkuviikosta  siihen tuodaan elementit kissatarhaa varten.

Toivottavasti siihen loppuu Piiskun sohvaan pissiminen. Se ryökäle kun osoittaa mieltään Usman ulkoiluttamista vastaan varsin haisevin vastalausein. Ehkä sitten ilma vähän raikastuu, kun sen voi pian päästää ikkunasta ulkotarhaan pihailemaan aina, kun se pyytää.

Olohuone näyttää virkistävän erilaiselta, kun vaihdoimme huonekalujen paikkaa. Ikkunan edestä piti poistaa kirjahylly, jotta kissoille vapautui siitä kulkureitti uuteen tarhaan.

Pesäntekovimma vaivaa. Kun ulkona sataa ja pimenee, tekee mieli  käpertyä entistä tiiviimmin oman kodin suojiin ja tehdä ympäristönsä mahdollisimman viihtyisäksi. Taidan siis olla enemmän karhujen kuin lintujen sukua..

Tapettien vaihto on kesken jo toista vuotta. Keittiön lattia pitäsi hioa ja lakata. Ehkä kannattaa kuitenkin odottaa, että Usma oppii sisäsiistiksi.

Siihen saakka verhojen vaihto, kirjahyllyjen siivous ja tavaroiden uudelleenjärjestely saa riittää. Olisipa vaan voimia kaikkeen siihen, mitä haluaisin tehdä.


3.9.2008

Itsestä puhumisesta

Olen aina ihmetellyt niitä, jotka valittelevat ystäviensä ja tuttaviensa puhuvan liikaa itsestään. Minulle se ei ole ongelma, päinvastoin. Vaikka en tietäisi keskustelun aiheesta paljoakaan, ymmärrän ainakin sen, että se on puhujalle tärkeä. Yleensä olen seurassani liikkuvista ihmisistä kiinnostunut, haluan oppia heistä ja heiltä enemmän, enkä tyydy omiin tulkintoihini vaan kuulen asiat mieluiten suoraan heiltä itseltään.

Suhteellisuudentaju on tietenkin aina tervetullutta. On ilahduttavaa ja sosiaalisesti taitavaa valita puheenaiheensa ja näkökulmansa niin, että ne koskettavat kuulijaa mahdollisimman läheltä. Asiansa voi myös yrittää esittää niin, että kuulija kokee olevansa tärkeä. Muutenhan puhuja voisi höpistä ihan itsekseen.

Avoimuus ja henkilökohtaisuus on joillekin helpompaa ja tyypillisempää. Joskus auttaa, jos toinen avautuu ensin. Se antaa lisää rohkeutta haavoittuvuutta pelkääville.

Kaikki eivät kuitenkaan vuodattelusta innostu. Sen sain kipeästi kokea muun muassa eräässä koulussa, jonka asuntolassa yritin tehdä tuttavuutta uuden kämppikseni kanssa kertoilemalla eräänä iltana menneisyydestäni. "Jos ihmiset puhuisivat enemmän Jumalasta kuin itsestään, maailma olisi paljon parempi paikka", tokaisi tuo opiskelutoveri ja käänsi tympääntyneenä vuoteessa kylkeään. Kerrankin meni tämä tyttö sanattomaksi.

Selviydyttyäni vähitellen itsetuntoni saamansa kolauksesta totesin kuitenkin olevani enemmän samaa mieltä sen ajattelijan kanssa, joka on kirjoittanut:

"Siitä, miten joku puhuu maallisista,
tiedän, onko hän kulkenut jumalallisen
rakkauden tulen läpi,
en siitä, miten hän puhuu Jumalasta."


-SIMONE WEIL-


2.9.2008
Herkuttelua

Jaskan kanssa saimme opiskelukavereilta jo kihlajaislahjaksi keittokirjan. Se ei ole vieläkään yhtään kulunut. Ruokakirjoja on ilmaantunut sen jälkeen vähintään puoli metriä lisää, mutta ne vaikuttavat hyllystä yhtä heikosti kuin kaikenlaiset liikunta- laihdutus- ja elämäntapaoppaat, joita olen joskus tullut haalineeksi.

Minä en kertakaikkiaan osaa, en jaksa, viitsi, enkä tykkää laittaa ruokaa. Onneksi Jaska osaa, sillä syömisestä tykkään oikein kovasti. Reseptikirjoja hän ei juuri käytä. Luova kokeilu lienee merkittävä osa koko homman hauskuutta.

Useimmiten miehen keitokset peittoavat mielestäni mennen tullen useimpien kokeilemieni ravintoloiden tarjonnan. Eilen hän kuitenkin ylitti itsensä. Erityisen ilahduttavaksi aterian teki se, että kaikki raaka-aineet, vanhemmilta saatuja omenoita ja kaupasta ostettua fetajuustoa lukuunottamatta, olivat peräisin omasta puutarhasta.

Rosamunda uuniperunoita ja kesäkurpitsaa piparjuuri-omenakastikkeessa. Nam.




29.8.2008
Moralisti

"Ei pidä moralisoida" on lause, joka takuuvarmasti saa ilkeän irvistyksen ilmaantumaan naamalleni. Miksi hemmetissä ei?? Jos kerran nykyään jokainen saa ajatella asioista niinkuin haluaa, ellei vahingoita toisia, niin miksi minä en saisi olla sitä mieltä, että jokaisen tulisi vaivata harmaata aivomassaansa moraalilla ja etiikalla huomattavasti enemmän kuin tässä ajassa on trendikästä.

Näyttää siltä, että moraalimme perusteita ei enää entisessä määrin sanele yhteisö, traditio, eikä kirkko. Mistä ihmiset sitten etiikkansa rakennuspuut poimivat? En minä vaan tiedä, mutta luulen, että kotikasvatuksesta, yleisestä ilmapiiristä ja mediasta, jotka kaikki tuntuvat väistelevän vastuutaan vaikeissa kysymyksissä. ("Meidän Petteri saa valita sitten isona liittyykö kirkkoon vai ei." "Kaikki nuorethan nykyään päihteitä kokeilee", ""Kyllähän sitä sitten aina voi erota, jos rakkaus loppuu"...vaikka olisikin tullut hankkineeksi jo kuusi kersaa yhdessä..)

Julkkikset muistuttelevat haastatteluissa, etteivät pyrikään olemaan mitään roolimalleja. Kodit valittavat voimattomuuttaan muualta tulevien vaikutteiden vyöryn alla. Median moraalia näyttää säätelevän markkinoiden laki. Kuka siis ottaa vastuun siitä kuvasta, jota julkisuus meille oikeasta ja väärästä tarjoaa?

Ajan henkeä kuvaavaa on mielestäni se, etten nopeasti selailemalla löytänyt netistä edes kunnon selitystä sille, mitä käsitteellä "moralisoida" tarkoitetaan. Lukuisat puheenvuorot keskustelupalstoilla kyllä alkoivat tuolla ärsyttävällä lauseella "Ei pitäisi/saisi moralisoida...". Niistä teksteistä välittyi vaikutelma, että moralisointi on monien mielestä toisten yläpuolelle asettumista, joka kuitenkin on mielestäni eri asia kuin perustellun näkemyksen esiintuominen siitä, mikä jonkun mielestä  on oikein tai väärin.

Syyllisyyskin on nykyihmisen mielestä selvästi paha ja vahingollinen tunne, josta pyritään eroon. Kovat jätkät ovat niitä, jotka eivät kadu mitään, vaikka jälkeen jäi romua, poltettuja siltoja ja ehkä muutama särkynyt sydänkin.

Minun mielestäni syyllisyys on osa ihmisen moraalista kompassia. Toimivana se hälyttää silloin, kun on ollaan menossa, tai jo menty, väärään suuntaan.

En minäkään takaisin haikaile jyrkkien auktoriteettien aikaa (ensimmäisenähän minä olen sellaisten kanssa kaikkialla ollut käsirysyyn ajautumassa). Pyrkimykseni ei myöskään ole osoittaa ketään yksilöä sormella tai asettua toisten yläpuolelle (siihen minulla ei totisesti ole edellytyksiä).

Toivoisin kuitenkin valveutuneempaa ilmapiiriä ja ihmisiltä enemmän vaivannäköä valintojensa äärellä. Niillä kaikilla on nimittäin seurauksensa - myös muille, vaikka korostuneen yksilöllisyyden aikaa elämmekin.

Jokainen ihminen on rakastamisen, hoivan ja kunnioituksen arvoinen, vaikka kaikki hänen tekonsa eivät olisi hyväksyttäviä. Teot ja niiden tekijä tulisi erottaa toisistaan. Vastuu omasta toiminnasta on kuitenkin jokaisella ja seuraukset tulisi kantaa mahdollisuuksien mukaan itse, eikä aina etsiä syyllistä muualta ("Musta tuli tämmönen, kun oli niin vaikea lapsuus", "Eihän tässä muuta voi kuin ottaa laki omiin käsiinsä, kun tää yhteiskunta on niin paska").

Toinen tapa määritellä moralismi, on mieltää se ankaran moraalin  kannattamiseksi. Sillä kannalla minä olen. Jos tähän maailmaan meinataan koskaan mitään parannusta saada, se tapahtuu mielestäni vain tärkeiden ja vähemmän tärkeiden pyrkimysten erottelemisen kautta. Arvot sanelevat päämäärämme. Pyrimme sitä kohti, mitä pidämme arvokkaana.

Minun mielestäni on todella pelkurimaista karttaa koko kysymystä moraalista ja heittäytyä näennäisen vapaaseen mielihyvän tavoitteluun. Se, jos mikä on kuin housuihin kusemista pakkasella. Hetken lämmittää, mutta sitten... no, sehän me täällä Suomessa tiedetään.





28.8.2008

Hätä kädessä

Täällä on oltu tänään vähän väliä hätä kädessä - pääasiassa Usman, mutta välillä myös Piiskun, joka on ryhtynyt aktiivisesti protestoimaan pikkukoiran lellintää vastaan tehokkaimmaksi tietämillään keinoilla.

Pihalle olisi kummallakin kova hinku, mutta molempien turkki imee vettä kuin pesusieni ja Piisku lisäksi takkuuntuu. Emännällä nivelet aina näillä säillä ruostuu ja kangistuu. Ulos ei tee mieli alkuunkaan. Särkee samperisti ja kiukuttaa, kun ei jaksa ja pysty, vaikka haluaa.

Jaskan kanssa ryhdyimme pitkästä aikaa suunnittelemaan musiikin tekoa. Pienimuotoisesta joulusinkusta on puhuttu pian vuosikymmen. Olisikohan jo aika saada se aikaan. Ensin pitäisi tietenkin herätellä koomasta rähjääntynyt lauluääni ja verrytellä kitarasormet kuntoon. Mahtaisikohan vielä onnistua.. Jotain tässä täytyy kyllä lähestyvän pimeän vuodenajan piristykseksi kehitellä, muuten on hätä kädessä muutenkin kuin ihan konkreettisesti. Kaamosmasennus tämän kaiken muun krempan lisäksi voi nimittäin olla aika murhaava vaiva...




27.8.2008
Yllätyskukka
Yllätyskukka
Luumutaivas
Luumutaivas


Sadonkorjuun aikaan
Keittiössä surraa kasvikuivuri. Tällä hetkellä siellä rapsakoituu Valkeakuulaan viipaleita. Oman maan vihanneksilla höystetty muhennos maistuu mainiolta. Villiintyneestä kukkapenkistä löytyi tänä vuonna tuommoinen ennennäkemätön, keltainen kukka. Epäilen yhden sortin auringonkukaksi, jota viime vuonna kylvin aivan eri paikkaan ja ihmettelin, kun ei ainokaistakaan kasvia noussut. Niillä on joskus oma tahto.

Luumupuu Sinikka kantaa tänä vuonna jättimäistä satoa. Kunpa hedelmät vaan ehtisivät kypsyä ennen pakkasten tuloa. Niitä aiemmin mainostamiani valkosipulin itusipuleita olisi pian täältä taas (ilman kummempaa korvausta) saatavilla. Sopivat kärsivällisille tarhureille. Vaativat kahden vuoden kasvatuksen ehtiäkseen komean kokoisiksi Aleksandra talvivalkosipuleiksi.

Nyt pihalle leikkimään. Siellä on ihana ilma!


26.8.2008
Voi rähmä

Voi rähmä tätä sähläystä! Älysin lopulta testata toimiiko tuo vastikään lisäämäni yhteydenottosivu ja eihän se toimi (poistan sen)! Joten jos se kävijälaskurin numeron 4000 nähnyt jo pisti sitä kautta viestiä, niin voisinko saada uusintalähetyksen osoitteeseen (poistettu) ja saman voi tehdä se, joka bongaa sitten sen luvun 4050. Josko saataisiin tämä homma lopulta pulkkaan  ja paketit lähtemään ;-)




No, höh..

No, höh, kun en ole saanut keneltäkään numeron 4000 nähneeltä postia. Jos tehdään sitten niin, että otetaan uusiksi numeron 4050 kohdalla.

Tässä saattoi nimittäin käydä vähän nolosti, sillä MINÄ ITSE satuin avaamaan blogin sen numeron kohdalla. Olen vaan ollut siinä luulossa, ettei laskuri kirjaa ollenkaan omia käyntejäni... Kuka näistä ymmärtää ;-)

Jokin pieni lahjus siis tiedossa kävijälle, nro 4050 jos hän suvaitsee ilmoittautua tuon "lähetä sähköpostia"- sivun kautta. Täytyyhän tämä hömpötys nyt loppuun saattaa, kun tuli kerran aloitettua.

Jee, ja mies on muuten parasta aikaa ajelemassa Suomineidon naamalta takaisin kohti kotia. Me täällä on jo kovasti ootettukin...



26.8.2008

Elämä kuin projekti?

Nykyihmisille länsimaissa oman itsen etsintä tuntuu olevan kokopäivätyötä. Jotkut näyttävät paneutuvan puuhaan hyvinkin tosissaan. Aina ei näin ole ollut - eikä ole kuulemma nykyäänkään joka kolkassa maailmaa.

Oliko sitten helpompaa olla ensisijassa jonkun poika tai tytär, ottaa puoliso omasta yhteiskuntaluokasta, ryhtyä ammattiin, jonka vanhemmat valitsivat ja elää elämä, jonka polkuja viitoittivat yhteisön odotukset ja kohtalon armoton käsi? Enpä tiedä, kun ei ole tullut kokeiltua.

Nuorisotutkija Tomas Ziehe kuvasi jo 70-luvulla länsimaista elämänmenoa ikäänkuin ostoskatuna, jonka varrella kaikkien on lupa kulkea, mutta vain harvoilla on varaa poiketa sisään ostoksille. Räikeät mainosvalot lupaavat ja viekoittelevat. Näyteikkunat esittelevät toinen toistaan houkuttelevampia vaihtoehtoja. Todellisuudessa valinnan mahdollisuudet ovat kuitenkin monien kohdalla pienet. Se ahdistaa ja masentaa. Monissa herää arvottomuuden tunne.

Elämä on varmasti ollut kamppailua kaikkina aikoina. Tämän ajan erityispiirre on meidän yhteiskunnassamme mielestäni valheellisuus, kaksinaismoralismi ja suorituskeskeisyys, joka saa kelkasta pudonneet  häpeämään itseään entistä enemmän.

Väitetään, että elämme tasa-arvoisessa maassa, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet tavoitella onnea kuin suuressa Ameriikassa ikään. Höpöpuhetta, sanon minä. Valinnan mahdollisuudet ovat monien kohdalla pelkkää katteetonta lupausta, mutta mihin me oikeastaan sitä vaihtoehtojen yltäkylläisyyttä tarvitsemmekaan?

Tärkeämpää kuin kuvitellut rajattomat mahdollisuudet, olisi mielestäni rakentaa yhteiskunta, jossa armollisuus  ja erilaisuuden arvostaminen yhdistyisi vastuuseen toisista.

Kunkin tulisi voida kantaa kortensa kekoon, tarjota toisten hyväksi parastaan. Siihen tulisi olla tilaa ja mahdollisuus kaikenlaisille persoonille. Ilmapiirin tulisi olla sellainen, että osaisimme olla kiitollisia siitä, mitä toisilta saamme. Silloin ehkä väistyisi mielistämme tämä loputon, kuluttava, raastava suorittamisen pakko, joka ennen pitkää uuvuttaa pelottavan monet meistä.

Nuorena minäkin kovasti yritin löytää itseni ja huolestuin, kun minuus tuntui muuttavan muotoaan kuin ameeba tilanteen mukaan. Mitä enemmän identiteettini muoto pakeni määritelmiä, sitä vimmaisemmin yritin sen tavoittaa. Kun saavutin yhden päämäärän, tyytyväisyyttä kesti vain hetken ja pian jo uusi puute kolkutteli mielen porteilla. Ajatukset pyörivät tiiviisti oman navan ympärillä.

Nykyään ajattelen niin, ettei sillä ole niin väliä, kuka minä olen. Tärkeämpää on tietää, mitä kohti pyrin ja tehdä sitten tavoitteen eteen parhaansa. Ei tässä maailmassa valmista tule mistään: ei asioista, eikä ihmisistä.

Olla oma itsensä, on ainakin minulle, olemista täydesti läsnä tässä ja nyt, avoimena ja pelotta, valmiina ojentautumaan sitä kohti, mikä on mielestäni hyvää ja oikein. En minä ainakaan sen kummempaa elämänprojektia kaipaa.



24.8.2008

4000
Pian pyörähtää kävijälaskuriin luku 4000. Sen kunniaksi ajattelin lähettää sille/niille, jotka sen luvun sivuilla käydessään näkevät, pienen lahjuksen. Jos se numero siis osuu kohdallesi, voit halutessasi lähettää minulle tuon "lähetä sähköpostia" -sivun kautta nimesi, osoitteesi ja tiedon haluatko mieluiten:
A. Anthony de Mellon kirjan "Havahtuminen"
B. Ikivanhan cd-levyni "Varjoa ja heijastusta"
C. Jonkun yllärin.

Jos valitset vaihtoehdon C, enkä tunne sinua entuudestaan, olisi kiva jos kertoisit hieman itsestäsi ja harrastuksistasi . Sillä tavoin minun on helpompi keksiä sinulle jotain mahdollisimman vähän tolkutonta.



22.8.2008
Hallinnan harha

Hallinta tuntuu olevan kovin arvostettua nykyään. Stressinhallinan avulla kuulemma monia sairauksia voitaisiin välttää. Painonhallinta on kaikkien yhteinen huoli. Kulujen ja projektien hallinta on osa monen työtä. Ajan ja arjen hallinnassa riittää useimmille päänvaivaa jokaiselle päivälle. Riskien hallinnastakin puhutaan, mutta kaikkein pöyristyttävin keksintö on mielestäni elämänhallinta.

Kuolemanhallinnasta en ole vielä juuri sillä nimellä keskustelua kuullut, mutta toki sisällöltään sensuuntaista puhetta mediassa liikkuu. Medikalisaatio, eutanasia, abortti, hoitotestamentti, ikuisen nuoruuden ihannointi, kauneusleikkaukset, kyborgit ja erilaiset keinot esim. jäädyttää ihmisen keho myöhemmin henkiin herätettäväksi. Kaikissa näissä liikutaan kuoleman tematiikan liepeillä ja eri näkökulmista tavoitellaan jonkinlaista hallintaa.

Jos aiemmat sukupolvet vuosituhansia uskoivat, että elämäämme säätelee jumalat, kohtalo tai jokin muu tahdostamme riippumaton voima, nykyihmiselle itselleen (ainakin länsimaissa) on sälytetty päävastuu omasta hyvinvoinnista ja menestyksestä . Sairaus, onnettomuudet ja kuolema ovat vain valitettavia vastoinkäymisiä, joihin yksilön olisi tietenkin pitänyt osata oikeanlaisella riskienhallinnalla varautua.

Surkuhupaisinta on kuitenkin se, että voimiensa tunnossa osa moderneista kansalaisista kuvittelee paitsi pystyvänsä, olevansa myös oikeutettuja sorkkimaan (=hallitsemaan) aivan kaikkea. Valistusajan harha inhimillisen tiedon ja teknologian ylivertaisuudesta on jälleen voimissaan. Kun se vielä yhdistyy yksilön vapautta ja kilpailua korostavaan uusliberalismiin ja evoluutiopsykologisiin ajatuksiin, on heikoille armottoman yhteiskunnan peruspilarit pystytetty.

Mitä me oikein pelkäämme? Kärsimystä, elämän ennustamattomuutta, kuolemaa?

Ei suunnitelmien teossa, valmistautumisessa ja kontrollissa mielestäni sinänsä mitään pahaa ole, päinvastoin. Realismin ja rohkeuden puutteessa sen sijaan on.

Kaikkea ei voi hallita. Kaikkea ei meidän ole tarkoituskaan hallita. Olennaisinta olisi mielestäni oppia elämään muita elollisia kunnioittaen, vastuumme tuntien ja pelotta tämän kaiken hallitsemattomuuden kanssa. Tärkeämpää kuin ympäristön hallinta,olisi mielestäni kunkin oppia hallitsemaan jollain tavoin itseään: omia impulssejaan, ahneuttaan, laiskuuttaan ja pelkojaan.

Itse olen löytänyt kaaoksen keskeltä turvallisuuden ja rauhan. Shit happens. Joskus tulee myös mukavampia yllätyksiä. Ainoa tilaisuus tehdä asioiden eteen jotain on tässä ja nyt. Voin tehdä vain parhaani. Muu on niin sanotusti "korkeemmas käres".




21.8.2008
Se lähti karkuun

Nyt se sitten pääsi karkuun. Mies nimittäin. Pakkasi rinkkansa ja lähti naapurinisännän kanssa Lappiin. Palailee kuulemma, kun reissu on tehty. Niin aina. Näytti sentään kartalta paikan, minne voi lähettää etsintäpartion, jos ei lumen tuloon mennessä rupea kuulumaan takaisin. Isolta, vihreältä syylältä näyttää se Muotkatunturi Suomineidon naamassa.

No, toivottavasti reissussa ei pienet karhunpennut käy housunlahkeeseen rähisemään niinkuin kotona Usma. Kai me lauman kanssa täällä jotenkin pärjäillään. Hyvin mies meistä huolen piti, ennenkuin lähti. Haki lampaille heiniä ja kanoille täyden kauraämpärin. Kiikutti kompostinkin pihan perälle, ettei tarvitse emännän kipeillä käsillään kippuroida hankalaa kantta auki.

Nyt vaan koulutetaan Usmaa oikein urakalla koko sakki. Ei tiedä, vaikka sillä vähän järki kasvaisi siihen mennessä, kun isäntä palaa. Olisi sitten vähän helpompaa miehelläkin, kun työt taas alkaa..


20.8.2008
Pisteitä

Jo lapsena koin usein tehtäväkirjan äärellä kihelmöivää halua katsoa toisin. Sivuilla, joilla oli pisteitä, jotka oli tarkoitus yhdistää  numerojärjestyksessä, yllätti usein hinku kokeilla, mitä tulisi näkyviin, jos piirtäisinkin viivat toisin.

Sama konsepti askarruttaa vieläkin. Havaintopsykologisten kokeitten mukaanhan mielemme täyttää aina tyhjän tilan omien odotustemme mukaisesti. Niin saamme säilytettyä minäkuvamme, maailmankuvamme ja käsityksemme toisista ihmisistä mukavan vakaina ja turvallisina.

Sosiaalisesti taitavat ihmiset ja työkseen ensivaikutelmien kanssa puuhastelevat osaavat harkiten valikoida ne pisteet, jotka itsestään tarjoavat yhdisteltäväksi, jotta yleisvaikutelma olisi halutun suuntainen.

Viimeyön unettomina tunteina keksin pienen harjoitteen, jonka tekeminen voisi olla kaikille identiteettiään pohdiskeleville (ja varsinkin niille, jotka eivät koskaan semmoista vaivaudu ajattelemaan) valaiseva kokemus.

Jos kerron itsestäni viisi asiaa, millaisen kuvan ne minusta antavat, jos ne ovat:


1. Olen tehnyt äänilevyjä
2. Olen esiintynyt radiossa ja televisiossa
3. Olen saanut palkkaa näyttelemisestä.
4. Olen ollut laulukilpailun tuomaristossa
5. Minulla on ollut 7 vuotta oma kolumnipalsta lehdessä.

TAI:

1.Olen omistanut äitiysvaate- ja lastentarvikeliikkeen
2.Olen työskennellyt päiväkodissa, lastenkodissa, päiväkerhossa
   ja koulussa.
3.Olen kuulunut Etelä-Pohjanmaan Ensi- ja Turvakotiyhdistyksen             
   hallitukseen
4.Olen ohjannut tuutorina lapsuus- ja perheopintoja avoimessa
   yliopistossa
5.Olen koulutukseltani kirkon nuorisonohjaaja

Noista listoista profiilin teko tuskin on kenellekään kovin hämmentävää, mutta entäs tämä viimeinen...

1. Olen feministi
2. Olen uskovainen
3. En syö lihaa
4. Olen ollut Vasemmistoliiton ehdokkaana vaaleissa
5. En pidä lapsista

Loppujen lopuksihan kuvan piirtää aina katsoja, ei se, joka pitkälle meneviä johtopäätöksiä varten riittämättömän informaation tarjoaa.






17.8.2008
Pitäisi

"Pitäisi" on ikävä sana. Se hiertää kuin kivi kengässä ja osoittaa kuin syyttävä sormi puutteitteni loputonta listaa.

Yritin joskus korvata sen ilmaisulla "haluan". Ei: "tänään pitäisi siivota",vaan: "tänään haluaisin siivota". Konditionaalissa se vielä jotenkin toimii, mutta suorana  "haluan"  herättää vain pettymystä tai peräti katkeruutta.

Olisi niin paljon, mitä haluaisin tehdä ja vielä enemmän sellaista, mitä pitäisi tehdä, jotta läheisten ja oma elämä olisi viihtyisämpää ja, jotta hoitaisin edes jollain tavoin velvollisuuteni ihmisenä.

Jari Kekäle kirjoittaa taidokkaassa lauluntekstissään: "Heikkous ei ole kaunista. Se on usein tosi rumaa. Heikkous ei ole tehokasta, eikä kovin osuvaa. Heikkous ei ole hauskaa. Useimmiten se masentaa. Heikkoutta ei kukaan tahdo. Silti Jumala antaa."

Niinpä...


16.8.2008
Puutarha opettaa

Nuorena puutarha ei kiinnostanut. Vasta kolmikymppisenä hurahdin mullan tuoksuun, kasvun ihmeeseen ja haaveeseen omavaraisesta ruuantuotannosta.

Nykyään puutarhani on samassa mallissa kuin muukin elämäni: ränsistynyt ja rempallaan. Silti rikkaruohojen keskeltäkin jaksaa nousta vihannessatoa ja toisinaan hoitamattomista kukkapenkeistä putkahtaa ilahduttavia yllätyksiä.

Turhaan eivät kiinalaiset ole todenneet, että "elämässä mikään ei ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää". Minulle mikään muu harrastus tuskin on opettanut yhtä tärkeitä ja syvällisiä asioita elämästä. Eilen herukkapuskissa listasin niitä mielessäni näin:

1. On asioita, jotka on tehtävä ajallaan. Turha on kylvää hernettä lokakuussa tai yrittää korjata mansikkasatoa tammikuussa.

2. Yleensä sitä korjaa, mitä on tullut kylväneeksi ja vaivannäkö kasvimaanhoidossa palkitsee vaivan. Aina näin ei kuitenkaan ole, sillä elämä on täynnä yllätyksiä. Lukemattomat hallinnastamme riippumattomat muuttujat voivat keikauttaa satotoiveet nurin kertaheitolla: halla, kuivuus, taudit ja tuholaiset, lämpö tai maaperän saastuminen. Voimme tehdä vain parhaamme. Loppu on korkeampien voimien vallassa.

3. Kasvu ja elämä on suuri ihme. Voimme manipuloida geenejä ja jalostaa eläimiä ja kasveja. Itse elämä on kuitenkin lahja ja mysteeri, jota puutarhuri saa joka kesä kunnioittaen ihailla. Kukan tai vihanneksen metamorfoosi pienestä siemenestä reheväksi kasviksi saa ainakin tämän tarhurin kerta toisensa jälkeen ihmetellen mykistymään.

4. Ihmisen ei pitäisi unohtaa, mistä olemme tulleet. "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Luoja suuressa armossaan on antanut meille tämän maan viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Ruoka ei tule K-kaupasta, eikä siitä toisestakaan keskusliikkeestä. Jos emme pidä maaäidistämme parempaa huolta, saamme pikapuoliin kokeilla, miltä maistuvat pörssiosakkeet ja spekulatiiviset tuotot. Niitähän me nykyään haalimme ja unohdamme, mistä elämä kumpuaa.

5. Puutarhanhoito vaatii vaivannäköä ja kärsivällisyyttä. Myös ihmiselämässä kasvu ja kypsyminen vaatii oman aikansa.

6. Luonnon kierrolla on tarkoituksenmukaisuutensa. Kasvit kasvavat ja kukoistavat aikansa. Sitten ne kuolevat. Jokaisella vaiheella on oma mielensä ja merkityksensä. Vanhan tulee väistyä, jotta uutta mahtuu tilalle. Maatuessaan kasvin osat palaavat osaksi perustaa, jolta uusi polvi voi ponnistaa. Mikään ei katoa. Mikään ei raukea olemattomiin. Kaikki vain muuttaa muotoaan. Mikä upea kokemus onkaan, että saan olla osana tätä kaikkea.


15.8.2008

Elämääntyytyväisyydestä

Onnellisuus on hurjan iso sana. Käsitteenä se kuuluu mielessäni samaan monumentaalisten ilmiöiden luokkaan kuin rakkaus. Sitä tulee kyllä käytettyä, mutta lähinnä muistutuksena itselle ja muille siitä, että sellaistakin varmasti jossain on olemassa, vaikka tässä todellisuudessa rakkauden ja onnellisuuden heijastukset näyttäytyvät useimmiten kalpeina aavistuksina niiden tuonpuoleisista ideoista.

Uusimmassa Psykologia-lehdessä Anni Korkalainen ja Katja Kokko esittelevät artikkelissaan onnellisuutta sivuavia tutkimuksia ja nimeävät tutkimansa ilmiön epämääräisesti "hyvinvoinniksi". Samassa artikkelissa vilahtaa kuitenkin ilmaisu "elämääntyytyväisyys", joka kuvaa kohdetta mielestäni paljon osuvammin kuin yleisessä keskustelussa useimmin fyysiseen ja taloudelliseen vointiin liitettävä "hyvinvointi".

Onnellisuus taitaa kiinnostaa nykytutkijoita kasvavassa määrin.  Kuten aina tieteessä, tutkimukset tuottavat keskenään ristiriitaisia, mutta myös toisiaan täydentäviä teorioita ja tuloksia.

Tässä muutamia poimintoja:

Maissa, joissa ihmiset pystyvät tyydyttämään perustarpeensa, tulojen ja onnellisuuden välinen yhteys on pieni.

Vastoin yleistä käsitystä myöskään terveydentilalla ei ole merkittävää yhteyttä subjektiiviseen hyvinvointiin.

Subjektiivisen hyvinvoinnin on useissa tutkimuksissa todettu lisääntyvän ikääntymisen myötä.

Sukupuolella ei ole todettu olevan merkitystä subjektiivisen hyvinvoinnin, psykologisen hyvinvoinnin tai onnellisuuden määrän kannalta.

Avioliitto lisää hyvinvointia muun muassa siksi, että se tarjoaa sosiaalista tukea, positiivisia tunteita ja on yhteydessä suotuisampaan terveyskäyttäytymiseen.

Hedonistiseksi oravanpyöräksi nimetyn ilmiön mukaan ulkoiset tapahtumat ja olosuhteet hetkellisesti vaikuttavat onnellisuuteen, mutta ihmiset sopeutuvat tilanteisiin nopeasti ja heidän onnellisuuden tasonsa palaa ennalleen.

Ihmiset tekevät vertailuja suhteessa muihin tärkeisiin ihmisiin, omaan menneisyyteensä sekä omiin odotuksiinsa ja toiveisiinsa. Jos vertailu tapahtuu ylöspäin, aiheutuu siitä vähäisempää tyytyväisyyttä, kun taas vertailu alaspäin aiheuttaa suurempaa tyytyväisyyttä itseen ja omaan tilanteeseen.

Uskonto on vahvimmin yhteydessä hyvinvointiin vanhuksilla, eläkkeelle jääneillä, yksin elävillä ja niillä, joiden terveys on huono.

Elämääntyytyväisyys osoittautui melko pysyväksi pitkällä aikavälillä.

Menetyksillä on suurempi merkitys (vähentävästi) subjektiivisen hyvinvoinnin kannalta kuin saavutuksilla (lisäävästi).




14.8.2008

Pottumaisia painajaisia

Nyt ei irtoa blogiin asiallista, eikä asiatonta höpinää. Viimeiset kolme vuorokautta on kuluneet pääosin nukkumalla. Kipu ja pahoinvointi vievät kaiken energian.

Toissayönä näin kammottavaa unta, että kylkinahkani alle oli istutettu perunoita. Isot, kovat mukulat painoivat kasvaessaan kipeästi ja mietiskelin huolissani, miten isoja viiltoja joudunkaan tekemään, jotta saan sadon korjattua. Kuvottavaa ja sairasta. Uneenkin tämä pahuksen kipu muistuttaa itsestään oudosti vääristynein tavoin.

Usma on edelleen villi, pehmoinen ja suloinen. Jaska on ryhtynyt käymään sen kanssa lenkillä. Minä olen yrittänyt opettaa sitä käskystä istumaan. Makkaranpalalla onnistuu. Joka päivä se oppii jotain uutta. Iltaisin se tykkää kiivetä syliini siliteltäväksi ja puruluuta narskuttelemaan. Miten pitkään mahtaakaan siihen mahtua.. Vieläkin se kommunikoi liikaa hampaillaan toisten otusten kanssa, eikä semmoisesta  kukaan tykkää, mutta ihan vauvahan se vielä on..Ei vielä ymmärrä.





11.8.2008

Väkivaltaisia ajatuksia

Eilen unohduin katsomaan USA:n sisällissodasta kertovaa elokuvaa. Ei olisi pitänyt. Mieleni suojakilvet toimivat tällä hetkellä niin heikolla virralla, että kauhukuvat satuttivat, ahdistivat ja aiheuttivat melkein fyysistä pahoinvointia.

Aamulla kuudelta heräsin ulkoa kuuluviin laukauksiin. Joku reipas, erähenkinen naapuri siellä ilmeisesti taas hätyytteli viattomia metsäneläimiä. Tuskan sijaan päätin sillä kertaa valita vihan. Teki mieli napata liiteristä sopiva astalo ja käydä havainnollistamassa sille metsästysurheilun harrastajalle asian toista puolta.

Onneksi minusta ei ole enää nykyään väkivaltaisia impulssejani toteuttamaan.

On vaikea käsittää, miksi maailmassa, jossa väistämättä on muutenkin aivan tarpeeksi kärsimystä, taistelua ja kuolemaa, ihmiset tahallaan tuottavat sitä lisää lajitovereilleen ja muille elollisille.

Elämä on aina lahja ja ihme - olipa se sitten kenen ja millainen tahansa. En ymmärrä, miten raha ja tavara voi olla joillekin niin arvokasta, mutta se ainoa, mitä emme edes edistyneimmällä teknologiallamme pysty tyhjästä luomaan, niin aliarvostettua ja halpaa.



7.8.2008

Mistä rakkaus alkaa

Jossain vaiheessa suhteessa tulee se piste, jonka jälkeen toinen ei enää ole kuka tahansa. Siitä, joka siihen saakka oli ehkä kiinnostava, ihailtava, viehättävä ja puoleensavetävä, mutta enemmän katsojan mielikuvien heijastuspintaa kuin todellisuutta, tulee sen jälkeen ainutlaatuinen persoona, rakas ja korvaamaton.

Muistan, miten se tapahtui Villimintun kanssa yhdeksän vuotta sitten. Tänään alkoi tuntua siltä, että jotain samanlaista on syntymässä Usman kanssa.

Kun Villiminttu tuli meille, se oli luvattoman pieni ja avuttoman näköinen karvatuppo. Sillä oli suhteettoman suuri pää, pitkä turkki ja pikkuinen joulukuusenmuotoinen häntä. Aluksi se sai nimekseen Tuppu.

Katseltuamme sitä pari päivää aloimme jo aavistella, ettei nimi tee sen persoonalle oikeutta ja vaihdoimme sen häthätää Mintuksi. Kolmantena päivänä päästin sen pihalle leikkimään ja kuvittelin, ettei niin pieni  otus voisi saada aikaan mitään kovin vaarallista. Kuvittelin, että se tyytyisi korkeintaan vähän metsästelemään hyönteisiä ja möyrimään ruohikossa.

Suorinta tietä se kipitti korkeimman pihakuusemme juurelle ja kiipesi kynnet rapisten niin korkealle, ettei sitä puun juurelta kunnolla näkynyt. Ylös oli kohtalaisen helppoa päästä. Alastulo olikin vaikeampaa.

Yritettyäni parhaani mukaan auttaa sitä kaikilla keksimilläni keinoilla, lähdin lopulta itkua tiristellen sisälle ja ajattelin itsekseni: "Onpa hyvä, ettei se ole ehtinyt olla meillä kauempaa. Suru sen kuolemasta olisi monin verroin kauheampi, jos olisimme ehtineet oppia tuntemaan toisemme paremmin".

Kyyneleet silmissä katsoatihrustin ikkunasta korkealla kuusen latvassa näkyvää pientä, mustavalkoista pistettä. Sitten tapahtui ihme. Yritettyään aikansa tuloksetta runkoa alas, pentu lähti peruuttamaan oksaa pitkin. Kärjen pehmeille havuille  tultuaan se putosi ja putosi ja putosi, pehmeästi oksalta toiselle, ainakin 15 metriä. Alimmaista oksaansa kuusi taivutti lempeästi alaspäin ja pieni, pörröinen Minttu tupsahti vauhdista pökertyneenä, mutta vahingoittumattomana tantereelle.

Siitä hetkestä lähtien olen rakastanut sitä pientä, hurjaa pörriäistä niin, että sydäntä vihloo. Vihdoinkin löytyi otukselle myös sopiva nimi. Villiminttu, puutarhamme kaunein kukkanen taipuu tarvittaessa myös Villiminkiksi, joka kuvaa kissaneiden särmikkäämpää puolta osuvasti.

Usma asetti tänään tassunsa Essin selän päälle ja ilmoitti täten olevansa meillä johtajakoira. Minulle se oli kamalaa katsottavaa, sillä Essi on minun "ikipentuni", jonka olen syntymästä saakka kasvattanut. Sen alistuvaisuus ja lempeys johtuu pitkälti siitä, että se on niin hyväntahtoinen ja oli viime kevääseen saakka talon nuorin koira. Tuntuu pahalta katsoa, kun kintaankokoinen karvaturri pomottaa vanhaa koiraa.

Usmalla on kuitenkin voimakas tahto. Voin estää sitä vahingoittamasta muita eläimiämme, mutta en taida mahtaa mitään sille, jos se ottaa henkisen yliotteen vanhemmasta koirasta.

On huikeata tajuta, että jokainen eläinkin on persoona. Tämä pikkuinen lapinkoiramme ei ole vain rotunsa edustaja tai edesmenneen Sumikoiran seuraaja. Sillä on omanlaisensa luonne ja  vahva tahto. Eläimen ja ihmisen suhteessa luottamus kasvaa vähitellen samoin kuin ihmistenkin välillä. Suhdetta täytyy rakentaa ja vaalia, mutta rakkaus on jotain, joka ei taivu tahdon alle. Se syttyy, kun ja jos on syttyäkseen.

Tuntuu, että tänään meillä Usman kanssa alkoi ainakin vähän iskeä kipinää...




6.8.2008
Onnenhippuja

Ollakseni näin onneton, olen tänään ollut hetkittäin melkein onnellinen. Jaksoin keittää mustaherukkamehua. Sain istua pitkän tovin äidin kanssa keittiönpöydän ääressä ja jutella ihan rauhassa, kun isä leikitti Usmaa.

Sää oli juuri sopiva. Ei liian kuuma, mutta sen verran lämmin, että marjapuskissa tarkeni. Poimin lisää herukoita ja paimensin samalla Piiskua. Illalla jaksoin vielä pienen lenkin naapuriin Essin kanssa. En edes muista, milloin olisin käynyt siellä viimeksi. Essiparka oli huojentunut saadessaan olla hetken rauhassa Usmariiviöltä.

Nämä kesän viimeiset aurinkoiset illat, lämpö ja vastaleikatun nurmen tuoksu.. Kunpa nekin voisi jotenkin säilöä talven varalle, niinkuin marjat hilloiksi tai mehuksi pulloon.





5.8.2008

Tiistaita

Maha sekaisin ja joka paikkaa särkee. Pentu kasvattaa hampaita ja kokeilee niitä kaikkeen. Mimmikissalla mouruaika. Muilla kissoilla palaa siihen pinna. Ne kun ovat kaikki leikattuja, eivätkä ymmärrä moisista kotkotuksista enää mitään.

Jaska lähti aamulla leirille ja lukitsi meikäläisen vahingossa lauman kanssa sisälle. Tässä kunnossa minusta ei ole ikkunoista kiipeilemään, joten jouduin soittamaan isän apuun. Jälleen kerran olen suunnattoman kiitollinen, että minulla on edelleen vanhemmat. Onnekas olen siinäkin mielessä, että on olemassa ihmisiä, joilta voin tarpeen tullen pyytää apua. Toivon, että voisin myös olla itse sellainen  mahdollisimman monelle muulle.

Edessä viisi päivää ilman ihmisseuraa. Marjat pitäisi poimia ja keittää. Pentua pitäisi kasvattaa. Kumarteleminen on tosi hankalaa, kun selkää näin särkee. Nyt se riiviö pureskelee parhaillaan takorautaista takkavälinesettiä. Kunnianhimoinen tyyppi.

Koulut alkavat. Pian pyöräilee pieniä reppuselkäisiä ikkunan ohi joka arkipäivä. Mutta minä en... Ei ole meikäläisestä enää palkkatöihin. Kaipaan koulun alun kirpeitä aamuja, oppilaiden hälinää ja elämäniloa.

No, noita kahta jälkimmäistä tietysti löytyy tiivistemuodossa tuosta lattialla hyörivästä karvapallerosta. Tätä kai tämä nyt on. Minun arkeni.





3.8.2008

Syksyä ilmassa

Keltainen lehti leijui syliini, kun istuin eilen Usman kanssa omenapuun alla. Öisin on jo pimeää ja aamuisin koleaa. Miisu on kissoistamme ainoa, jolla on jonkinlainen, alkukantainen talveenvarautumisvietti. Se syö varastoon ja lihottaa itseään pakkasten varalle. Nyt se on jo kohtalaisen pulskassa kunnossa.

Eilen aamulla taisin vilustua, kun lähdin Usmaa ulkoiluttamaan liian vähissä vaatteissa. Sain flunssan. Vuorenvarma syksyn merkki ilmaantui kuitenkin illalla: Villiminttu tuli pitkän kesäulkoilunsa jälkeen yöksi vuoteeseen nukkumaan ja kääriytyi kylkeeni lämpimäksi keräksi kehräämään.

Tänä vuonna syksyn tulo tuntuu aivan erityisen ankealta, kun lämpöä ja valoa ei ole ollut riittävästi. Monet puutarhakasvit eivät ehdi tehdä kunnon satoa. Tuntuu kuin minäkään en olisi ehtinyt imeä itseeni tarpeeksi kesää jaksaakseni taas talven kylmän pimeyden.

No, vieraita on ainakin viime viikolla käynyt enemmän kuin koko kesänä yhteensä. Kannattaa siis hankkia koiranpentu, jos kaipaa sosiaaliseen elämäänsä piristystä.

Jaskalla on kesälomansa vasta edessäpäin. Hän pitää sen mieluiten aina syksyisin, kun leirikiireet ovat takanapäin ja Lapissa alkaa olla mukavan kirpakat vaellussäät. Vielä ei Usmasta ole mukaan lähtijäksi, mutta ehkä ensi vuonna..



1.8.2008

Vauvanhoitoa

Olen aina tuntenut syvää kunnioitusta ja ihailua niitä ihmisiä kohtaan, jotka kykenevät hoitamaan kunnolla lapsensa ja sen lisäksi mahdollisesti vielä palkkatyön ja kotinsa.

Oma, äärettömän lapsirakas, äitini ohjasi minut hyvin varhaisessa vaiheessa lastenhoidon pariin. Niinpä minulle jo nuorella iällä selvisi, että itselleni en tahdo ainokaistakaan. Minulla ei riitä vanhemmuuteen kärsivällisyys eikä voimat. Syvä kiintymys tietysti auttaa jaksamaan, mutta epäilen, ettei minusta olisi tullut hyvää äitiä sittenkään, joten miksi ottaa riski. Kyllä noita huonosti kasvatettuja riiviöitä  on maailmassa jo tarpeeksi  ja olenhan
minä loppujen lopuksi suuren osan työurastani  puuhannut lasten, nuorten ja parissa, joten enköhän ole oman osani kasvavan sukupolven eteen tehnyt.

Viime päivinä olen huvittuneena havainnut, miten samankaltaisia taitoja ja valmiuksia vaaditaankaan eläinlapsen ja ihmislapsen kasvatuksessa. Pitäisi olla pitkä pinna, johdonmukaisuutta, herkkyyttä vastata toisen tarpeisiin, nopea reagointikyky ja kyky tulla toimeen vähällä yöunella.

Hyvän perushoidon ja turvallisen tunnesuhteen lisäksi pienelle pitää opettaa yhteisön käyttäytymissäännöt. Se on parhaaksi sekä sille itselleen että koko laumalle.

No, tätä pörrökorvaa tuskin tarvitsee teini-ikäisenäkään putkasta hakea, eikä se rupea ruinaamaan alaikäisenä mopoa. Olisi kuitenkin ihanaa
pystyä kasvattamaan onnellinen, terve koira, joka tulee toimeen toisten eläinten ja ihmisten kanssa.

Tällä hetkellä siinä kyllä on potentiaalia vaikka mihin: kullanmuruksi tai varsinaiseksi koulukiusaajaksi (kysykää vaikka Essiltä,jonka pöksykarvat se on kohta kiskonut irti).Virtaa piisaa välillä riesaksi asti -aivan niinkuin muissakin kakaroissa. Olisipa vaan emännälläkin Duracellit, eikä tämmöiset tavallistakin vaisummat Pirkkapatterit...
 



30.7.2008

Toteutuneita toiveita

Varhaisaikuisuudessa naiset ovat onnellisempia kuin miehet. Myöhemmin, aivan erityisesti 48 ikävuoden jälkeen, miehet ovat  onnellisempia kuin naiset. Kurjimmillaan miesten elämä on parikymppisenä, koska yleisesti ottaen miehet haluavat enemmän rahaa ja kalliimpia tavaroita kuin naiset, eikä parikymppisillä useinkaan ole vielä suuria tuloja. Näin väittävät tuoreessa, laaja-aineistoisessa tutkimuksessaan Anke Plagnol ja Richard Easterlin.

"Vastenmielistä ja säälittävää", huomasin ajattelevani juttua lukiessa. Materialistinen elämänasenne ja alhainen moraali niputtuvat ennakkoluuloissani aina väistämättä yhteen. Tavara on katoavaista ja minun mielestäni halpaa todella arvokkaisiin asioihin verrattuna. Silti löydän lähemmin tarkasteltuna omaltakin toivelistaltani asioita, joilla on paljonkin tekemistä varallisuuden kanssa. Masentavan monilla asioilla nykymaailmassa on. Silti en halua sekoittaa välinettä päämäärään.

Lemmikkieläinten pitäminen ei ole ilmaista lystiä. Jo eläimen hankintahinta voi olla monien ulottumattomissa. Ruoka maksaa ja lisäksi tulee vielä hurjan kalliit eläinlääkärikulut, joita yleensä väistämättä ilmaantuu, jos eläin aiotaan kunnolla elämänsä luonnolliseen loppuun saakka hoitaa. Ei minulla ole koskaan aikaisemmin ollut varaa tähän kaikkeen ja suurin huolen ja pelon aiheeni onkin se, että jossain vaiheessa joudumme elämään pelkästään pienellä eläkkeelläni. Silloin voi Villiminttu kyllä joutua ylitöihin metsästäessään ruokaa lauman lihansyöjille ja meidän ihmisten on paras löytää jostain puhtia rivakkaan puutarhanhoitoon.

Toteutuneet toiveet on varmasti yksi onnellisuuden taustatekijä, mutta en usko, että se on ainoa. Tutkimuksissa on saatu viitteitä eräänlaisesta onnellisuusgeenistä, eli joillakin ihmisillä on vahvempi taipumus kokea onnellisuutta kuin toisilla. Lisäksi vaikuttaa persoonallisuuden joustavuus, kyky sopeutua vaihtuviin tilanteisiin ja uusiin haasteisiin.
"Tarkoitukset on tarkistettava päivittäin", on joku aforisti sanonut. Siihen minäkin uskon.

Elämässä tuskin kukaan saa kaikkea haluamaansa - tai ainakin tulee kylkiäisenä paljon sellaista, mitä ei tahtoisi. Monet filosofit antiikin ajoista lähtien ovat pitäneet onnellisuuden tavoittelua ihmisen elämän tarkoituksena. Minä en usko siihen. Korkeintaan niin, että elämäntehtävänä voi olla muiden onnen edistäminen ja sen kautta löytyy omakin onni. Max Schelerin ja Viktor E. Franklin tavoin uskon, että transsendenssista, omien rajojen ulkopuolelle kurottautumisesta, jonkin itseä tärkeämmän hyväksi työskentelemisestä, kumpuaa elämän tarkoitus ja onni.



28.7.2008

Pahaa oloa (K18)

Pentu tulee huomenna illalla, kunhan on käynyt kennelintädin kanssa eläinlääkärillä. Siihen ei tämän pätkän otsikko liity millään tavalla. Odotan pientä tulijaa kuin joulua, kesälomaa ja syntymäpäivää samassa nipussa.

Paha olo johtuu tällä kertaa jutuista, jotka ovat osuneet silmiini  netissä ja erään miehen rakkaalle ystävälleni päästelemistä ilkeyksistä. Yhteistä kaikille tämänkertaisen ahdistuksen ja aggression aiheuttajille on se, että he kaikki ovat miespuolisia henkilöitä.

En tajua semmoista, että mennään toisten blogeihin suoltamaan ilkeätä paskaa ihan pätemisen tarpeesta tai oman pahan olon kierrättämiseksi. En myöskään ilahdu jutuista ja kommenteista, joissa toisen sukupuolen edustaja esineellistetään pelkäksi elimeksi ja välineeksi, jolla ei ole muuta arvoa kuin käyttöarvo (ja ellei sitä ole riittävästi, kohdetta saa halventaa ja arvostella kuin näyttelysikaa).

Voiko mies olla MIES olematta kusipää? Sitä hartaasti mietiskellen lähdin kylälle shoppailemaan pennulle jotain kivaa ja kääntyessäni pihasta tielle meinasin jäädä hurjaa ylinopeutta kaahaavan nuorukaisen auton alle.

Kauppaan päästessäni olin jo aika vaarallisessa mielentilassa, mutta sitten aloin katsella ympärilleni ja ajatella. Valitettavasti naiset yhtenä, isona ryhmänä, eivät ole kovinkaan paljon  miehiä fiksumpia. Kulttuuriin sosiaalistumisen seurauksena kusipäisyys saa vain meissä  hieman erilaisia muotoja.

Jokainen ihminen on yksilö, eikä minun periaatteitteni mukaista ole tarkastella koko miessukupuolta stereotyyppisten olioiden joukkona. Vihaisena sitä vain on turhan helppo luiskahtaa yleistyksiin ja kärjistyksiin. Olisi ihan hullua väittää, että KAIKKI miehet ovat sovinistisia, itsekeskeisiä seksistejä. Eihän oma aviomiehenikään ole - eikä kukaan miespuolisista ystävistäni, joita sentään elämän varrella on ehtinyt olla aika monta.

Lähentymistä sosiaalisissa sukupuoliominaisuuksissa tapahtuu Suomessa kaiken aikaa. Siitä sain elävän muistutuksen takaisintulomatkalla, kun keski-ikäinen blondi ajoi liikennevaloissa  päin punaisia eteeni ja hieman nuorempi neito tuli hetken päästä vastaan reipasta ylinopeutta ajaen, väärällä kaistalla.

No, pikku pentuselle tuli hankittua punainen panta, joka sopii hyvin kahvinväriseen turkkiin, puruluita ja pennun kuivaruokaa. Leluja ei koiravauva taida ihan pian
lisää kaipailla, sillä tämän talon kissoilla on isompi leluloota kuin monella lapsella. Suurin osa hiiristä ja palloista on aivan käyttämättömiä, sillä meidän kisujen mielestä kissa on kissan paras lelu (koira toiseksi paras ja ihminenkin käy, jos on tarpeeksi tylsää).

Voimakkain aggressio alkaa jo hellittää, mutta surua ja inhotusta on vielä sen verran jäljellä, että heitettäköön loppukaneetiksi lause: "Mitä enemmän tiedän miehistä, sitä enemmän pidän koirista ja kissoista."

(sorry vaan kaikki harvat maskuliinit lukijat, mutta voitte lohduttautua sillä, että nämä loukkaukset eivät koske teitä, ellette sitten satu tunnistamaan itsessänne edelläkuvattuja piirteitä..)





26.7.2008


Ikimuiston Dimantti Pönkeli














Tuommoinen pieni koiruli meille muuttaa joskus alkuviikosta, kunhan kasvattaja saa sen käytettyä eläinlääkärin tarkastuksessa ja sirutettavana. Parempia kuvia saadaan varmaan nappailtua sitten, kun se asettuu taloksi.

Paikalla oli kolme pentua, kun ajoimme pihaan. Ensimmäisenä luokseni hypähteli juuri tuo pieni pönkeli, jolle kyllä olemme suunnitelleet vähän neitimäisempää nimeä...

Tytöllä tuntui olevan pattereissa virtaa ja tassuissa kierroksia selvästi enemmän kuin velipojillaan. Pieni, terhakka ja iloinen koiranlapsi. Toinen poikapennuista oli kuitenkin niin lumoavan kaunis ja hellyydenkipeä, että jollei se olisi jo varattu, kiusaus vaihtaa suunnitelmaa ja ottaa urospentu olisi ollut suuri.

Ajattelin aloittaa turriaiselle oman pentupäiväkirjan, kunhan se liittyy laumaan. Vielä pitäisi siis malttaa nukkua ainakin kaksi yötä... Kerroin jo Essille, eikä se näyttänyt uutisesta närkästyvän, vaan heilutti häntäänsä ja nuuski innokkaasti pennuntuoksuiset housunlahkeet. Olispa jo pian maanantai!



25.7.2008

Jaakonpäivää

Ihana helle herätti lopultakin kukoistukseensa meikäläisten parhaat kukkapenkit - eli naapurin pellavapellot. Tähtäillessään kameralla keskellä kukkamerta isäntä näytti siltä kuin ympärillä olisi liplattanut sininen vesi. Mitään kiviä ei Jaakonpäivästä huolimatta heitelty, eikä heitellä (siitä tämä emäntä pitää ainakin tässä talossa huolen) Oikeastaanhan tämä kesä nyt vasta alkoi.

Muutakin uutta on alkamassa, mutta siitä myöhemmin.
..










Muutoksia l-lll

Kortti

Kädessäni on suorakaiteen muotoinen muovinpala. Siinä lukee nimeni, syntymäaikani ja "Työeläkekortti". Posti toi eläkepäätöksen tänään.

Ehkä suru, häpeä ja menetyksen tunne olisi musertavampi, ellen olisi käsitellyt tätä mielessäni jo pitemmän aikaa. Tavallaan jokainen luopuminen, epäonnistuminen ja kipujen vuoksi valvottu yö on valmistanut tähän elämäni suurimmasta unelmasta luopumiseen.

Sillä myönnettävähän se on, etten koskaan ole haaveillut juhannushäistä, perheestä, ulkomaanmatkoista, kuuluisuudesta tai kunniasta. Minun unelmani oli elää elämä, jonka päättyessä olisin voinut todeta: tein parhaani, annoin kaikkeni ja autoin niin monia kuin kykenin. Rakastin ja tein työtä. Elin rohkeasti, enkä kadu mitään. Tämän unelman toteuttamiseksi olisin halunnut tehdä työtä. Elämä (Jumala) päätti kuitenkin toisin.

Tässä nyt olen: keski-ikäinen nainen, joka halusi aina olla vahva ja itsenäinen, on nyt taakkana toisille, avun tarpeessa ja elätettävänä. Ei tämän näin pitänyt mennä. Voidaanko kelata taaksepäin?


Koira

Eilen keskustelimme jälleen Jaskan kanssa uudesta perheenjäsenestä. Kuten jo kerroin, tiedostan hyvin, että on itsekästä  ottaa hoidettavakseen eläin, ellei siitä jaksa pitää hyvää huolta. Lemmikki tarvitsee rakkautta ja huolenpitoa niinäkin päivinä, jolloin emäntä ei jaksa ylös vuoteesta tai istuu zombiena sohvalla ajatuksiinsa vajonneena.

Keskustelun kuluessa tajusin vihdoin, että enhän minä onnekseni ole yksinhuoltaja ;-). Jaska on myös valmis ottamaan vastuuta uudestakin lemmikistä. Vaikka minä en ehkä jaksakaan lenkille joka päivä, hänellä on enemmän voimavaroja ja hän myös mielellään ottaa koiran mukaan vaelluksille ja muille retkille.

Niin meille nyt sitten hankitaan uusi, pieni lapinkoira, jota olemme huomenna menossa katsomaan. Minä haluaisin tyttöpennun, mutta tarjolla on myös uroskoira. Parkinväristä menemme katsomaan siksi, että tahdon sen näyttävän mahdollisimman erilaiselta kuin edesmennyt lapinkoiramme Sumi. Toista Sumia ei ole, eikä tule. Tämä turriainen on ihan oma persoonansa. Minkähänlainen? Siitä lähdemme huomenna Karvialle, Mopedimuorin kenneliin, ottamaan selvää.


Rakkaus

Ne, jotka näitä tekstejäni ovat jaksaneet lueskella tietävät, että elämän tarkoitus ja mielekkyyden kokemus on ollut minulta jo pitkään hukassa. Kuolema on tuntunut kutsuvalta vaihtoehdolta. En minä toki ovea sen nenän edestä aio kiinni läimiä vastedeskään, jos se tupaan pyrkii. Uuden pennun hankkimispäätöksen myötä kuitenkin tajusin jotain, joka oli päässyt tyystin unohtumaan.

Ajattelin, että en uskalla ottaa vastuulleni uutta, pientä eläintä, jos vaikka kuolen ennen sitä ja se jää turvattomaksi, ilman omaa ihmistä. Samalla tavoinhan olen viime vuosina päästänyt irti kaikesta muustakin elämässäni: ystävistä, luottamustehtävistä ja harrastuksista. Olen ajatellut, että ei kannata luvata mitään, mitä ei pysty pitämään. Enhän minä voi mihinkään sitoutua, kun en voi ennustaa, missä kunnossa minäkin aamuna satun heräämään. Mutta kuka meistä aivan varmasti voi? Tietääkö kukaan, milloin koittaa itselle se viimeinen päivä? Koska ei enää kannata istuttaa omenapuuta?

En minä toki aio seuraavissakaan vaaleissa enää ehdokkaaksi lupautua, enkä yhdistysten luottamustoimiin lähteä. Mutta, jos antaisin itselleni edes luvan joka päivä iloita näistä nelijalkaisista rakkaistani, tehdä parhaani ja antaa kaikkeni niille. Eihän se maailmaa pelasta, mutta antaa elämälle edes jonkinlaisen sisällön ja merkityksen.

Jossain määrin rakkaus on aina itsekästä. Tyydytämme omia halujamme hankkiessamme itsellemme puolisoa ja jälkeläisiä. Kuka lasta adoptoidessaankaan voi väittää tekevänsä sen puhtaasti epäitsekkäistä motiiveista: antaakseen kodittomalle kodin. Rakastamme sellaisia olentoja ja asioita, jotka tuottavat meille mielihyvää. Minä rakastan eläimiä ja nyt tuntuu siltä, että haluaisin elämäni aikana vielä yhden pikku turriaisen hellittäväkseni.

Rakkaus, (ei se elähtänyt loppuunkaluttu seksuaalisuudeksi kavennettu Eros, vaan pyyteetön, hellä, jopa ylevöittävä Agape), ehkä siinä voi edelleen olla minun elämäni tarkoitus. Eikö ole aika kapeakatseista ajatella, että ainoastaan ihmiset tarvitsevat rakkautta, hoivaa ja yhteenkuuluvuutta? Eikö tämä meidän laumamme ole perhe, vaikka jaamme päivittäin arkemme, ruokamme, ilomme ja surumme? Jos minusta ei olekaan tämän hyödyllisempään työhön, ehkä silti jaksan pitää huolta näistä läheisistäni. Se rakkaus pitää minut kiinni elämässä.



23.7.2008

Äklöä

Tänään on kyllä ollut äklö päivä ihan alusta loppuun saakka. Yöllä olin tosi kipeä, eikä Nukkumattia näkynyt kuin kuuden maissa aamulla ja silloinkin sitä piti useammalla pillerillä houkutella (mokomakin nisti!).

Piisku oli innoissaan, kun viimeinkin heräsin ja lupasin lähteä sen kanssa pihailemaan heti, kun saan kaffeen kuppiin. Siihen se päivän riemukiintiö sitten tyssäsikin, kun unenpöpperössä kaffikuppia hakiessa astuin Essin oksennukseen. Se oli taas niellyt tukon omia karvojaan. Iltapäivällä harjasin siltä melkein koko pohjavillan pois, eikä se pahemmin vastustellut.

Ulkona, juotuani puutarhatasanteella aamu/iltapäiväkaffeen, kumarruin kitkemään pari rikkaruohoa, eikä muuta tarvittu, kun oksensin itse kukkapenkkiin. Suunnilleen samaan aikaan myös Piisku yökkäili vähän kauempana luumupuun juurella.

Onneksi ei osunut naapureita näkemään. Ei olisi tainnut auttaa selittää, että Piisku on ahminut ruohoa ja meikäläinen nyt vaan on tämmöinen, että yrjöilee kukkapenkkeihin harva se viikko ilman sen kummempia edeltäviä juominkeja.

Koko loppupäivä kului omalta osaltani suurin piirtein samoissa merkeissä. Onneksi otukset sentään näyttävät voivan mainiosti.

Kyllä tänään on vähän mukavampikin tauti vaivannut, nimittäin hirmuinen pentukuume. Eilen jo Jaskan kanssa jossiteltiin, olisiko minusta enää tässä kunnossa uuden koiran hoitajaksi. Rehellisesti ajateltuna ei taida olla, mutta jos vaikka joskus vielä paranen... Lapinkoiranlapset on niin syötävän suloisia ja paranevat vaan vanhetessaan. Naapurikunnassa olisi sopivasti uusi pentue kasvamassa. Ihania karvapalleroita. Voi, että...


 

Ostoshelvetti ja tavarataivas

Eilen Tuurissa, Keskisellä, väkeä oli enemmän kuin joulun alla, kuulin jonkun väittävän. Jaska tarvitsi vaellusvarusteita. Minun ostosten yhteissumma 8,95. Kukkaruukkuja, suklaata, äidille pieni tuliainen ja itselle teippiharja. Kissatalossa niitä aina tarvitaan.

"Nyt v***u lopetat sen urputtamisen, tai mä tirvasen"
, ärisi isä pojalleen. "Minne h********n sä luulet, että me ollaan menossa", tiuski äiti leikki-ikäiselleen. Ihmisiä viettämässä lomapäivää shoppaillen. Ostoshelvetti vai tavarataivas?

Yhtäkkiä, väkijoukossa, muistin lottokupongin lompakossa. Viime viikolla sen ostin ja järkytyin hintaa. Edellisestä oli niin pitkä aika. Kestolotto kymmeneksi viikoksi ja saman tien kadutti. Huomasin, etten sittenkään, päävoitollakaan, pystyisi hankkimaaan sitä, mitä eniten haluan: terveyttä, mielenrauhaa ja turvallista elämää niille, joita rakastan.

22.7.2008

Kroppapuhetta

Joillakin on armoitettu lahja löytää ongelmia sieltäkin, missä niitä ei kuuluisi olla. Meikäläiseltä se on aina onnistunut. Jos ei mitään muuta murehdittavaa ole ilmaantunut, niin aina on seurannut mukana tämä kestovaiva, jota kropaksikin kutsutaan.

Suurimman osan elämästä olen toivonut voivani olla olemassa ilman sitä. Tiedä sitten, millainen se vaihtoehtoinen olomuoto voisi olla, mutta olen kuvitellut, ettei ainakaan tätä nykyistä hankalampi.

Olen aina hieman kadehtinut niitä, jotka näyttävät elelevän lihallisen muotonsa kanssa sovussa. Jotkut sitä iloiten jopa näyttävät ja käyttävät. Olenhan minäkin joskus liikuntaa harrastanut: ihan pienenä voimistelua ja baletin alkeita, sitten ratsastusta ja judoa. Fyysistä työtä olen arvostanut aina, vaikken  erityisemmin ole siinä kunnostautunutkaan. Jostain syystä olen kuitenkin tuntenut itseni aina vieraaksi tässä kehossa - ihan riippumatta siitä, miltä se on missäkin ikävaiheessa näyttänyt ja tuntunut.

Nuorena inhotti olla objekti, katseitten kohde, jota senaikaisen kultturin mukaisesti kenellä tahansa, ikään ja sukupuoleen katsomatta, oli lupa ääneen arvioida. Sitten, kun viimein saavutin sellaisen iän, aseman ja rumuusasteen, ettei kukaan enää vaivautunut/uskaltautunut pitämään minua sukupuoliobjektina, olin jo niin sairas, että keho muistutti minua olemassaolostaan uudella, ikävällä tavalla joka hetki.

Olen ollut havaitsevinani, että ihmiset rakentavat suhdettaan tähän maailmaan hyvin eri tavoin. Joillekin toiminta ja liike on tärkeää. Jotkut kokevat asioita voimakkaasti aistielämysten kautta. Sitten on vielä meitä pohdiskelijoita, jotka emme näytä saavan aikaan yhtikäs mitään konkreettista.

Jossain vaiheessa koin syyllisyyttä siitä, että olen väheksynyt ja laiminlyönyt tätä ruumistani. Hetken jopa uskoin siihen höpinään, jota lääkärit ja poliitikot potilaille mielellään suoltavat, kun eivät pysty näitä työkuntoisiksi parantamaan (että sairaudet johtuvat ylipainosta, liikunnan puutteesta ja muista epäterveellisistä elämäntävoista), että  kaikki sairauteni johtuvat yksinomaan omista laiminlyönneistäni, siitä, että olen niin kelvoton ihminen, että en ole huolehtinut edes kroppani perushuollosta.
 
Vasta saatuani tarpeeksi etäisyyttä terveydenhuoltojärjestelmään, työelämään ja normaalielämän vaatimuksiin olen tajunnut, että tämä asia EI ole niin yksinkertainen. Ennen sairastumistani minä olin normaalipainoinen, normaalikuntoinen, en tupakoinut, en edes ylenpalttisesti ryypiskellyt. Jos tämä viheliäinen poteminen nyt johtuu siitä, että olen ajatellut kropastani pahansuopia ajatuksia, enkä ole sitä aktiivisesti trimmannut, niin tunnustan: olen syyllinen.

Silti edelleen toivon, että voisin elää jossain toisessa ajassa ja paikassa, kulttuurissa, jossa nuoruus, terveys, kauneus ja fyysinen suorituskyky eivät olisi niin korkeassa kurssissa. Meikäläistä kun on aina viehättänyt enemmän viisaus, sisäinen kauneus ja persoonallisuus, joka tarvitsee kehittyäkseen muutakin kuin punttien nostelua. No, kummallisuutensa kullakin...





21.7.2008

Sadepainajaisia

Esteri saisi nyt kyllä jo tukkia tulpan sinne, mistä tuo loputon sade ruiskuaa. Koko kesänä en ole tainnut saada koneellistakaan pyykkiä pihalla kuivaksi ilman vähintään yhtä luonnonmukaista lisähuuhtelua.

Fibromyalgikolle matalapaine on painajaista. Särky, jäykkyys, arkuus ja turvotus pahenee entisestään. Tällä hetkellä hengittäminenkin on vaikeaa, kun selän ja kyljen lihakset eivät tahdo päästää keuhkoja laajenemaan. Siitä ponnistelusta suuttuu vuorostaan sydän ja pistää ripaskaksi.

Viime yönä näin unta vanhempieni talosta, jota parhaillaan puretaan. Siinä katto vuoti ja seinistä paistoi läpi. Silti minulla ei ollut muutakaan paikkaa asunnokseni. Vieraitakin tuppasi kylään vähän väliä. Rohkaisevasti he yrittivät väittää, että voihan tätä vielä remontoida ja esittivät optimistisia korjaussuunnitelmia. Yritin esittää urheaa ja mennä mukaan toiveikkaaseen höpinään, mutta tiesinhän minä, ettei meikäläisellä ole sellaiseen rahaa eikä voimia.

Piiskua ei pieni vedentulo lannista. Eteisen ovella se taas ehdottelee puutarhakierrokselle lähtemistä. Nyt taidan kyllä mennä valehtelemaan sille, että sateessa kissat kastuu ja kutistuu - ainakin tuommoiset pitkäkarvaiset villakerät kuin Piisku. Mahtaakohan mennä täydestä?


20.7.2008


Lisää kivoja nappeja

ABC kissa kävelee -blogin Tiinuli myönsi meille (allekirjoittaneelle ja koko muulle laumalle) tuommoisen kivan Summer Blog -tunnustuksen. Iloinen kiitos siitä :-) Säännöt on jälleen seuraavanlaiset:


  1. The winner can put the logo on his/her blog./ Voittaja voi laittaa logon blogiinsa.
  2. Link the person you received your award from./ Linkitä siihen blogiin, josta palkinnon sait.
  3. Nominate at least 5 other blogs./ Nimeä vähintään 5 muuta blogia palkinnon saajiksi.
  4. Put links of those blogs on yours./ Laita noiden blogien linkit sivullesi.
  5. Leave a message on the blogs of the boys/girls you've nominated./ Jätä viesti blogeihin, jotka nimesit voittajiksi.

Tiinulin blogihan on vakituisesti tuossa linkkilistallani. Olkoon tämän merkin saajalistani vaihteeksi tämmöinen:

      Satuja ja tarinoita

      Isopeikon sanavarat

       Cathblog

       Kirjailijan häiriöklinikka

       InMediasRes

Kolmeen viimeksi mainittuun löytyy linkki vasemmanpuoleisesta listasta.




Vastahakoinen itkuiikka

Jimin poppooseen on liittynyt uusi perheenjäsen. Se muistuttaa kovasti Sumia, rakasta, pörrökorvaista lapinkoiraamme, joka menehtyi pari vuotta sitten. Kun sen kuva tänään ilmestyi eteeni yllättäen avatessani blogisivuja, puhkesin vuolaisiin kyyneliin - taas kerran (ja ihan vastoin tahtoani). Inhoan itkemistä. Siitä tulee päänsärkyä, muille läsnäolijoille vaivautunut olo, ylimääräistä sotkua, turvonneet silmät ja punainen nenä.

En minä ennen ollut tämmöinen. Vaikka olen kasvanut perheessä, jossa ilmaistaan tunteet voimakkaasti ja suurieleisesti, en silti koe itseäni tunneihmiseksi. Pidän kyllä  tunteita tärkeinä. Ne antavat meille sellaista tietoa, jota ei aina järjellä voi tavoittaa. Kokemukset olisivat latteita ja värittömiä pelkästään järjellä tulkittuina. Oikeita ratkaisujakaan elämän suurissa kysymyksissä ei saavuteta pelkästään logiikalla. Ne, jotka muuta väittävät ovat mielestäni ongelmissa omien tunteittensa kanssa. Siitä on selvä oire mielestäni sekin, että joidenkin mielestä miehet yleisesti ottaen ovat järkeviä ja naiset tunnevaltaisia - vaikka lähemmin tarkasteltuna kyse ei ole muusta kuin sosiaalistumisen myötä omaksutusta, erilaisesta tavasta käsitellä tunteita.

Melkein parikymmentä vuotta sain elää ihan sovussa kyynelkanavieni kanssa. Itkin harvoin ja harkitusti. Vaikka sekä omista että toisten tunteista puhuminen on minulle helppoa, en ole koskaan nauttinut ylenpalttisen tunnekylläisestä ilmapiiristä. Vuoristorataihmiset ovat rasittavia, ajattelemattomasti vihaansa purkavat raivostuttavia ja ylenpalttisesti tunnemössöään vatvovat yksilöt uuvuttavia. Parisuhteessa romantiikka tai eeppinen draama ei oikein koskaan ole ollut minun juttuni. Ehkä eläimet ovat aina olleet se kohde, joka on herättänyt minussa hellimpiä tunteita.

Joka tapauksessa sairastumisen myötä kehoni ja mieleni on tässäkin suhteessa muuttunut. Itku tuntuu vaanivan luomien takana kaiken aikaa. Vain pieni varomattomuuden hetki ja pohjaton suru tulvii taas ilmoille vuolaina kyynelvirtoina. Ällöttävää, turhaa ja nöyryyttävää. Jälleen muistutus meikäläiselle, miten valheellista onkaan uskoa mielen, kehon ja elämän täydelliseen hallintaan.Tai vielä häpeällisempi tulkinta: ehkä minä vain olen niin poikkeuksellisen heikko ja kelvoton ihminen, etten pysty täyttämään edes omia tavoitteitani.

Voihan sitä toki tsempata ja tuhlata vähät jäljelläolevat voimavaransa pakonomaiseen kontrolliin ja yrittämiseen. Minä en enää jaksa ponnistella. Antaa tulvan tulla ja huuhtoa mennessääni itseriittoisuuteni viimeisetkin rippeet. Heikkous. Se vasta voimia kysyy, sanoi joku viisas runoilija. "Niinpä", huokaan minä,"vastahakoinen itkuiikka".




19.7.2008

Kokoomuksen piristysruiske

Meinasin jo pitää pientä paussia blogiin vuodattelussa, kun olo on niin perusteellisen kamala. Tunteet tarttuvat, eikä niitä ihan pahimpia depisbasiliskojaan kannata maailmalle päästää (edes näin pienestä reiästä kuin tämä blogini). Leviävät vielä epidemiaksi.

Kiukku on kuitenkin hyvä piristysruiske masentuneelle -siitäkin huolimatta, ettei sen vaikutus ole aina rakentava, eikä edes kestä kovin kauan.

No, tällä kertaa pohjalainen sisuni kuohahti, kun luin, että Kokoomus ehdottelee ansiosidonnaisen työttömyysturvan sitomista työuran pituuteen. Eli korvauspäiviä myönnettäisiin enemmän niille, joilla on jo enemmän työvuosia takanaan  (ja yleensä myös parempi palkka, eli myös suurempi ansiopäiväraha). Toisin sanoen taas leikattaisiin niiltä, joilla jo ennestään on vähemmän ja annettaisiin niille, jotka Kokoomuksen mukaan ovat sen "oikeudenmukaisesti ansainneet".

On siis oikeistolaisesta näkökulmasta katsottuna ihan oikein, että lapsiaan kotona hoitaneet, opiskelun, sairauden, vammautumisen tai vastentahtoisen työttömyyden vuoksi rahantienaamisesta poissa pysyneet saavat työsuhteen katketessa heikomman turvan. Kantaansa Kokoomus perustelee muun muassa sillä, että nuoret työllistyvät paremmin kuin pitkän työuran jälkeen työttömäksi joutuvat.

Entäs pätkätyöläiset, joita taitaa olla eniten juuri pienipalkkaisilla, nuoria ja naisia työllistävillä aloilla? Entä ne, jotka ovat sattuneet syntymään alueille, joilla elinkeinoelämä kuihtuu pitkälti juuri valtiovallan harjoittaman helsinkikeskeisen aluepolitiikan takia (tai paremminkin valtiovallan sääntelyn PUUTTEEN takia). Investointituet, bensan hinta, aluehallinnon keskittäminen, kuntien pakkoliitokset. Lukemattomat suuret ja pienet päätökset viestittävät kansalaisille, että  yksilön  toiveilla ja tarpeilla ei ole merkitystä. Tärkein potentiaalimme on työvoima (ja niillä Kokoomukseen kuuluvilla onnekkammilla pääoma), jolla voimme edesauttaa suurempaa päämäärää, eli pitää elinkeinoelämän rattaita vauhdissa. Jos sen voiman jostain syystä menetämme, olemme vain kiusallista hiekkaa rattaanpyörien välissä.

Valtiovalta ei vapaassa markkinataloudessa juuri  elinkeinoelämää säätele. Yksilöiden elämää se sensijaan ohjailee rautaisella kädellä. Vielä vähän yli sata vuotta sitten köyhät, sairaat ja irtolaiset suljettiin pakkolaitoksiin. Köyhäinavun varaan joutuneilta vietiin loppukin omaisuus ja kansalaisoikeudet. Pakkotyöllä, ankaralla kurilla ja tarpeeksi kurjilla olosuhteilla ajateltiin olevan vaivaisten luonnetta jalostava vaikutus. Sairaidenkin uskottiin motivoituvan paranemaan nopeammin kylmässä ja nälässä kuin liian hyvissä oloissa.


Maailma muuttuu, mutta ei tarpeeksi. Etteivät vain voimantuntonsa huipulla surffaavat uusliberalistit nyt unohtaisi historiankehityksestä jotain tärkeätä seikkaa. Voimalle on aina nimittäin tapana ilmaantua vastavoima.. ja on niitä nuijasotia ollut ennenkin...







Viimeyönä, masennuksen alhossa, osui YouTubessa vastaan biisi, joka hetkeksi pyyhki syrjään tuskan ja kyyneleet. Siinä Petran ääni särkyy ja jos tarkkaan katsoo,voi nähdä, miten väsyneitä ne kauniit nuoret tytöt niissä kuvissa ovat. Taisi olla myöhäinen keikka.

Tätä kaunista kappaletta kuunnellessa ajattelen aina niitä muutamia ihmisiä, jotka kaikesta huolimatta ovat jaksaneet - jopa minun synkässä seurassani- nähdä valoa ja enkeleitä.

Tuuleksi taivaanrantaan




18.7.2008
Ne ei vaan osaa

Joskus kauan sitten minullakin oli sairastamisesta yksinkertainen käsitys. Ajattelin, että kun pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa elävälle ihmiselle tulee oireita, hän menee lääkäriin, saa diagnoosin, jonkinlaista hoitoa ja sen jälkeen paranee - tai hyvin harvinaisissa tapauksissa kuolee. Ei tullut mieleenkään, ettei aikana, jolloin osataan tehdä elinsiirtoja ja manipuloida geenejä, pystyttäisi lievittämään edes helvetinmoista kipua. (Anteeksi ruma kielenkäyttöni, mutta luulen, että se on osuvimmin tilannetta kuvaava sana).

Enkä nyt puhu pelkästään itsestäni. Lähipiirini lisäksi kroonista kipua potevia ihmisiä on tullut vastaan kaikilla sairaalan osastoilla. Suurinta osaa lääkäreistä tuntuu kiinnostavan huomattavasti enemmän tauti kuin sitä kantavan ihmisen vointi. Tärkeintä on kyetä tekemään pätevä diagnoosi - mieluiten sellainen, johon on olemassa edullinen ja tehokas hoito. Sen jälkeen vain potilas leikkausjonoon tai resepti kourassa kotiin. Eiköhän se sitten takaisin ilmaannu, ellei tropit tehoa. Sitten vaan toivotaan, että joku toinen sattuu olemaan sillä kerralla päivystysvuorossa.

Kelvoton potilas ja ikävä ihminen on sellainen, joka ei ymmärrä parantua (tai poistua potilasjonosta sitä toista luonnollista tietä), vaan palaa kerta toisensa jälkeen valittelemaan jotain niin epämääräistä kuin kipua, väsymysta tai pahaa oloa. Jos ei sitä voi  kuvantaa ja mitata, sitä ei ole olemassa - ainakaan joillekin vanhan polven lääkäreille. Onneksi tässä on viimeisen vuosikymmenen kuluessa ollut näkyvissä muutosta. Ehkä lääkäreitäkin voi kouluttamalla kasvattaa...

Monien ihmisten kohdalla apu on kuitenkin jo myöhässä. Kun keho on oireillut vuosikymmeniä ja mieli on kompensoinut jaksamattomuutta yli voimiensa, jossain vaiheessa jokaisella väistämättä napsahtaa.

Suomessa ihmetellään kovasti mielenterveysongelmien vuoksi eläkkeelle päätyvien määrää. Lieneekö tuossa nyt mitään ihmettelemistä niin kauan kuin ihmistä käsitellään kuin konetta ja tavaraa.

Tietoa  yhteiskuntasuunnittelijoille ja poliitikoille on kyllä saatavilla. Ymmärrys taitaa olla se, mikä puuttuu. Ehkä pienet kiinalaiset olisivat kestävämpiä - tai vaikka nämä vietnamilaiset, joita parhaillaan tuodaan kotipaikakuntani metalliteollisuuden työvoimapulan tilkkeeksi. Jos meissä suomalaisissa on vaikka jonkinlainen valmistusvika tai geenivirhe, kun väsymme, sairastumme, masennumme ja ikäännymmekin ihan liian nopeasti.




17.7.2008
Kielestä ja viestinnästä
 
15 vuotta meillä oli kiltti ja lempeä suomenlapinkoira Sumi. Se ei ollut riidanhaluinen, mutta jostain syystä se herätti varsinkin saksanpaimenkoirissa aggressioita. Joku koiraihminen arveli kerran, että se johtui lapinkoiralle tyypillisestä tavasta kantaa häntäänsä kippuralla selän päällä. Hän selitti, että  itseään ylempiarvoisina pitävät koirat saattavat tulkita sen isotteluksi ja ärsyttäväksi itsetyytyväisyydeksi. Tiedä häntä;-)
Koirien kieltä ja viestintää en kovin perusteellisesti tunne, mutta ihmisten kieltä olen tutkinut ja ihmetellyt pitkään.

Väitetään
, että ihmisten välisestä viestinnästä 70 -90% olisi sanatonta, siis eleitä, ilmeitä intonaatiota, pukeutumista, tilaan sijoittumista jne. Muutamia perusilmeitä kaikkien terveiden yksilöiden väitetään osaavan tulkita oikein kulttuuritaustasta riippumatta. Paljon jää kuitenkin sattuman varaan.

Välillä tulen hirveän surulliseksi, kun kerta toisensa jälkeen joudun tilanteisiin, joissa ihmiset tulkitsevat toisiaan  väärin. Loukkaantuneina tai peloissaan he sitten hyökkäävät, kostavat, halveksuvat , torjuvat ja riitelevät ja jälleen maailmassa on vähintään pari onnetonta ihmistä lisää.

Minä ajattelen niin, ettei kaikkien tarvitsekaan kaikkia ymmärtää. Silti voimme antaa toiselle tilaa ja ihmisarvon. Ilmaisumme on useimmiten kuin impressionistista taidetta: vaikutelmia ja tunnetta, henkilökohtainen tulkintamme kuvattavasta kohteesta. Olisi kohtuutonta olettaakaan  sen olevan valokuvantarkka jäljennös faktoista ja tapahtumista.

Ajatus tunnetaitojen opettamisesta koululaisille on tähän saakka tuntunut minusta naurettavalta. On aivan järjetöntä kuvitella, että pari oppituntia viikossa korvaisi sen, jos nykylapsilla ei ole riittävästi terveitä vuorovaikutussuhteita, joissa opetella itsen ja toisten kanssa toimeentulemista. Eihän kouluilla ole edes senlaatuiseen opetukseen resursseja.

Maailma kuitenkin muuttuu ja muutokseen täytyy jotenkin reagoida. Täältä metsän reunasta, marginaalista, katsottuna maailman meno näyttää siltä, että ihmisillä on sekä henkilökohtaisella että maailmanpolitiikan tasolla valtavasti ongelmia, jotka liittyvät nimenomaan kieleen ja kommunikaatioon.

Minun mielestäni yksi ja toinen (minä mukaan lukien) voisi välillä vilkaista taaksepäin kuinka sitä häntäänsä kantaa. Jos se kumminkin sattuu olemaan justiinsa semmoisella kiekuralla, jolle sen on Luoja kaikessa viisaudessaan läntännyt, (eikä mitenkään tarkoituksellisen pahanilkisesti vänkyrällä) niin sitten ei muidenkaan auta muu kuin tulla sen kanssa toimeen.

Kyllä meitä tänne maailmaan kaikenlaisia mahtuu: luppakorvaisia ja pystykorvaisia, kippurahäntiä ja hännättömiä. Jos ei aina kaikkea ymmärrä niin aina voi sentään yrittää käyttäytyä ymmärtäväisesti. Räyh.Olen puhunut.


16.7.2008

Mielen maisemia

Mitä tulee mieleesi, jos näet tunnistamattomanmerkkisen, kirkkaankeltaisen auton? Mietitkö auton väriä: "Onpa outo valinta." "Mahtaako tuollainen erottua hyvin liikenteessä?" "Onpa kaunis, iloinen väri". "Tuollaisia harvoin näkee."

Pyritkö tunnistamaan auton merkin? Mietitkö, kuka on omistaja, paljonko polttoainetta se kuluttaa, oliko se kallis, millainen moottori siinä on tai mahtaako se olla hybridiauto?

Tuleeko mieleesi energiakriisi, bensan korkea hinta, autoverotus, yksityisautoilun haitat tai liikenneonnettomuudet?

Muistatko näkemästäsi, että omakin auto pitäisi viedä huoltoon tai tyhjentää takapenkiltä viimeinkin kaikki sinne kertynyt ryönä, jotta anoppi mahtuu istumaan, kun ensi viikolla haetaan hänet lentokentältä? Vai mietitkö, mistä ihmeestä taas revitään rahat seuraavaan autovelan lyhennykseen, kun jonkinlainen kottero täytyy olla siltä varalta, että työvoimatoimisto päättää taas vaihteeksi lähettää emännän kahden viikon pätkätöihin naapurikuntaan...
 
Mielemme maisemat ovat erilaisia. Merkitykset rakentuvat yksilöllisesti. Edes samankaltainen kulttuuritausta ja yhteiset kokemukset eivät takaa yhteneväistä merkityshorisonttia.

Jotkut osaavat joustavasti vaihtaa näkökulmaa. Toiset ovat jähmettyneet yhteen ainoaan. Minä nautin eniten sellaisten ihmisten seurasta, jotka liikkuvat sujuvasti keskustelun tasolta toiselle ja pystyvät hahmottamaan yhtäaikaisesti useita eri katsantokulmia.

Ennen kuvittelin, että sellaiseksi tullaan vain hankkimalla tietoa ja kokemusta, sekä kouluttautumalla mahdollisimman korkeasti. Luulin, että sivistys tarkoittaa samaa kuin lukeneisuus ja, että avarakatseisuus syntyy monipuolisista kokemuksista.

Voihan jollekin niin onnekkaasti käydäkin, mutta kyllä minä olen vuosien myötä kallistunut sille kannalle, että joidenkin kohdalla matkailu avartaa enemmän takamusta kuin näkemystä, eikä kirjasivistyksellä välttämättä ole paljon tekemistä viisauden kanssa.

Arvostan toki edelleen oppineisuutta, mutta yritän muistaa, että toisenlaisiakin tapoja rakentaa suhdetta tähän maailmaan on olemassa. Näkökulma oppituolista voi olla aivan yhtä rajoittunut kuin emännänjatkolta. Riippuu persoonasta. Vaikka kieli, käsitteellistäminen ja teoretisointi ovat itselleni luontevimpia tapoja hahmottaa todellisuutta, en kuvittele, että se olisi ainoa oikea tapa.

Sitäpaitsi uskon lujasti siihen, että käytäntö ja teoria kuuluvat yhteen. Ne edellyttävät toisensa, täydentävät ja tarvitsevat toisiaan, jotta jotain uutta ja rakentavaa voisi syntyä. Samuli Parosen sanoin: Ellei ymmärrys siirry päästä käsiin, se ei toimi.





Lukuvinkki

Ilahduttava esimerkki käytäntöä ja teoriaa yhdistelevästä elämänasenteesta löytyy hiljattain bongaamastani, uudesta blogista nimeltään "Filosofian puutarhassa". Sitä olen lukenut viime päivinä välillä suorastaan liikuttuneena, mutta useimmiten hymy huulilla. Linkki löytyy sivussa olevalta listalta. Suosittelen lämpimästi.

Miten onnellinen olenkaan siitä, että vaikka omat unelmani yksinkertaisesta, mahdollisimman eettisestä ja omavaraisesta elämästä ovat sairastumisen myötä murentuneet, tulee aina uusia sukupolvia, uusia hassuja, epämuodikkaita idealisteja, jotka eivät suostu uskomaan, ettei hyvää kannattaisi edes tavoitella.




15.7.2008

Kolme kohtaamista

Kouluikäisenä minulla oli ystävätär, joka pukeutui aina harmaaseen tai beeshiin. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen tiemme erosivat. Kun 15 vuotta myöhemmin otimme yhteyttä kirjeitse, hän oli mennyt naimisiin ja kuvaili puolisoaan sanoilla "ihan tavallinen suomalainen mies". Minä melkein loukkaannuin sen miehen puolesta.

Seurakuntanuoriaikoina tutustuin levottomaan nuorukaiseen, joka kotitaustastaan huolimatta (kirkkoherran ja psykologin poika) ei oikein ollut sisäistänyt ympäröivän yhteisön käyttäytymissääntöjä. Kun sattumalta tapasimme pari vuosikymmentä myöhemmin, ensimmäinen, mitä hän kertoi kuulumisistaan oli se, mitä hän nykyään omistaa ja, miten on edennyt urallaan. Kymmenen minuutin jutustelun jälkeen uskaltauduin viimein  tiedustelemaan, mahtaako hänellä olla esim. jälkikasvua tai muuta perhettä..

Eräässä seurakunnassa minulla oli esimiehenä pappi, jota olisin mieluummin ollut milloinkaan enää tapaamatta. Joitakin vuosia siitä työstä lähtöni jälkeen kohtasimme kuitenkin ohimennen suuressa yleisötapahtumassa. Hyvän kotikasvatuksen saaneena kyselin kohteliaasti kuulumisia, vaikka mieluiten olisin ottanut jalat alleni. Ensimmäinen, mitä pastori hymysuin kesästään kertoi, oli se, että hän oli pari viikkoa aiemmin ollut suihkussa kolmen naisen kanssa. Selitys tapahtuneelle oli iltalehtimäisestä insertistä huolimatta varsin ymmärrettävä: mies oli kaatunut moottoripyörällä ja saanut niin pahan "asfaltti-ihottuman", että veren ihoon liimaamat vaatteet oli irrotettava suihkussa. Koska mies oli tajuttomuuden rajamailla, kaksi hoitajaa tarvittiin pitelemään häntä pystyssä sillä aikaa kun yksi huuhteli vaatteita irti.

Jostain syystä nämä kolme kohtaamista tulivat eilen mieleen, kun yritin etsiskellä seitsemättä mieleistäni blogia "kehulistalle" liitettäväksi. Lienee syytä mainita, että näiden ja satojen muiden menneisyyteen jääneiden ihmisten kanssa en ole enää pitänyt yhteyttä.

Maailma on täynnä ainutlaatuisia, hienoja ihmisiä. Netti alkaa olla pullollaan persoonallisia blogeja. Miksi minun on muka niin vaikeaa löytää mitään kiinnostavaa luettavaa? Aivan varmaa on, että vika ei ole toisissa ihmisissä. Kyllä se löytyy minusta itsestäni.

Ne, joiden  kanssa tapaan ensimmäisiä kertoja, eivät usko minun olevan epäsosiaalinen erakko. Masentuneeksi minua ei kuulemma usko suuri osa edes pitempiaikaisista tuttavista.

Hyvällä kotikasvatuksella ja sosiaalisella velvollisuudentunnolla on siis myös ikävät seurauksensa: Aina pitää yrittää olla iloinen, ystävällinen ja vilpittömästi kiinnostunut toisen näkökulmasta. Useimmiten toki haluan sitä itsekin. Sairaana ei vaan aina jaksa.. ja sille minä en kyllä tottavieköön haluakaan mahtaa mitään, että minä EN ole beeshi, sopuisasti tapettiin sulautuva persoona. En myöskään arvosta rahaa ja oppiarvoja, enkä millään leikkauksella mahdu perinteisen naisen rooliin, jossa mies tulee kohdata aina ensisijaisesti sukupuolensa edustajana ( =kaikkien hegemonisen maskuliinisuuden klisheiden tiivistymänä) , ei ihmisenä.

Kaikki tämä ja paljon muuta ryöpsähti mieleeni, kun eilen yritin löytää jotain blogia, jota aidosti ja lämpimästi voisin mainostaa omana suosikkinani, joten anti olla. Tyydytään toistaiseksi kuuteen. On turha tehdä elämästä yhtään sen vaikeampaa kuin se ihan oma-aloitteisesti on.. ja meikäläisellähän se on ... jos ei joku vielä ole huomannut.




14.7.2008

Tunnustusta

Sain Jimin poppoon Outilta tuommoisen hienon kunniamaininnan. Vähänks mä oon siitä
ilonen ja ylpee ;-)

Merkkiin liittyy seuraavanlaiset ohjeet:
1.Tunnustuksen saaja voi liittää logon blogiinsa.
2.Hänen tulee linkittää tunnustuksen antajan blogi omaansa
3.Hänen tulee jakaa tunnustus vähintään seitsemälle muulle bloggaajalle ja
4. ilmoittaa antamastaan palkinnosta saajille sekä

5.. Linkittää palkitsemansa blogit omaansa

Noista linkkilistalla jo olevista suosikkiblogeistani aika moni näyttää jo saaneen useampiakin kappaleita samaa nappia, joten valitsenpa listalleni tarkoituksellisesti joitain sellaisia, joilla tätä kehua ei vielä ole - siitäkin huolimatta, että ilman Jimin poppoon kisukuvia tai Tiinulin, Maxin ja Bakerin kuulumisia päiväni ei lähde kunnolla käyntiin.

Olkoon Brilliant Blogger -listani siis tällainen:


Auringonkukka
Jussin Jorinat
Filosofian puutarhassa
Unikissa

Edellisiin löytyy jo linkki vasemmanpuoleiselta listalta. Seuraaviin voi klikata tästä:

Älä lässytä
Minun
 
Joo, ja kyllä mä sentään seitsemään osaan laskea, vaikken kovin paljon pitempään ;-) Sitä viimeistä pitää vielä vähän miettiä...




14.7.2008
Kaustisilla




Eilen Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla satoi ja paistoi - välillä yhtä aikaa. Yleisössä oli paljon perheitä, kaikenikäistä, iloista väkeä nauttimassa mukavasta musiikista. Häiritsevästi humalaisiakin näkyi tällä kertaa ilahduttavan vähän. Olisivatkohan kaikki törttöilijät suunnanneet tällä kertaa tangomarkkinoille, jotka sattuivat olemaan lähistöllä samaan aikaan.

Päivä alkoi meidän osaltamme loistavasti, kun paikalle päästessämme päälavalla lauloi parhaillaan kokkolalainen tyttötrio "Hyvät hyssykät". Sitä lisää, kiitos. Ihan meikäläisen sielun väristä musiikkia. Täytynee yrittää löytää jostain heidän levynsä.

Seuraavaksi riemastutti pienemmällä lavalla "Jep, jep!" -niminen poppoo, jossa basistina näytti olevan Viiviä ja Wagneriakin piirtävä Juba. Sen bändin sanoitukset olivat loistavia: hauskoja, taidokkaita ja lämpimästi viisaita. Harmittaa, kun en muista lauluntekijän etunimeä. Sukunimi oli Hirvonen ja hän on kuulemma myös kirjailija.

Toinenkin tärkeä nimi on päästäni hukassa, sillä erityisesti nimet sieltä tuntuvat nykyään häipyvän kuin entisen tytön blogitekstit taivaan tuuliin. Maatalötkötimme juuri mäenrinteessä, viltin päällä, katselemassa kansantanssia, kun viereisestä teltasta alkoi kuulua huomattavasti houkuttelevampaa ääntelyä. Se ihantuttusuomalainen hevilaulaja, jonka nimeä en nyt muista, esiintyi siellä akustisesti ja se kuulosti UPEALTA.

Illan kruunasi sitten "North Gregg", irlantilainen kansanmusiikkiyhtye, jota varten varsinaisesti olimme paikalle vääntäytyneet. Kyllä irlantilaiset vaan osaavat: ilo ja haikeus niin lähellä toisiaan. Menoa ja meinikiä, herkkyyttä, upeaa soittoa ja laulua. Ihan tanssijalkaa vipatti ja sielukin lepäsi.

Värttinä aloitti vasta yhdeltätoista. Siihen mennessä olimme jo perusteellisesti kastuneet. Konsertti oli tilassa, jossa istuimia ei ollut riittävästi, tupakansavua oli kaikkialla, eikä tämmöinen minunmoiseni kääpiö nähnyt  väkijoukon takaa juuri mitään. Onneksi Jaskakin sai muutaman kappaleen jälkeen
tarpeekseen. Me kun olimme odottaneet mainoksen mukaista esitystä: lauluja Lontoossa pyörineestä Taru Sormusten Herrasta -musikaalista, mutta tytöt halusivatkin vetää 25-vuotisjuhlakiertueensa ohjelman. Niitä biisejä me voimme kuunnella kotona levyltä ilman häiritseviä savuefektejä ja palelevia varpaita, joten lähdimme kotiin.

Matkalla kuunneltiin Ailan siskontytöltä ostamaani "Hyvä Trio" -nimisen kansanmusiikkiyhtyeen tuoretta levyä. Elina Lappalainen on entinen oppilaani, lupaava nuori kontrabasisti ja aivan ihana tyttö. Levy nauratti hassuine äänimaisemineen sopivasti niin, että pysyttiin hereillä kotiin asti.

Nyt väsyttää ja joka ikistä saranakohtaa särkee. Kurkku on karhea  ja olo kuin krapulassa, vaikkei viinantippaa tullut maistettua. Silti olen iloinen, että tuli lähdettyä ja jaksoin. Eipä ole vuosiin moista ihmettä tapahtunut.




12.7.2008
Täydelliset naiset

Uudessa läppärissäni on edelleen uutisasetukset säätämättä. Avartavaa. En ole edes käsittänyt, miten paljon maailmassa urheillaan! Koneen sensuurin puutteesta huolimatta aivoni suodattavat golfin ja moottoriurheilun  tehokkaasti, mutta viihde, siinä on selvästi meikäläisen akilleenkantapää.

Eilen silmäni iskeytyivät kertakaikkiaan maailmoja mullistavaan uutiseen: Täydellisellä naisella, Eva Longordialla (muistankohan edes nimen oikein. No sen takapuolen ainakin muistan ja oli se tosiaan muhkurainen niinkuin muillakin kuolevaisilla) on pepussaan selluliittiä!!! Muutenkin hän toimittajan mielestä näytti bikinikuvissaan niin siltä, kuin voisi olla raskaana, että asia oli kuulemma tarkistettu - aviomieheltä. Ei ole kuulemma perheenlisäystä tulossa.

Voi herran pieksut sentään! Olen ennen kuvitellut, että ihmiset haluavat lukea noita juttuja lohdutuksekseen tai huonon itsetuntonsa kohotukseksi.( Siis, että ei kai se mitään, kun mulla on pö
mppövatsa ja paksut sääret, kun tuommoisella maailmanluokan tähdelläkin on noin klumppuinen peppu...)Tai sitten silkasta vahingonilosta.

Tämän jutun sävyssä oli kuitenkin jotain tosi sairasta. Aivan kuin olisi ollut kyse pyhäinhäväistyksestä tai vähintään yleisön pettämisestä. Että joku niin kauniina ja seksikkäänä ihannoitu kehtaakin päästää itsensä tuolla tavalla rupsahtamaan.

Naisen tärkein tehtävähän on olla kaunis, miehen halulle ja toisten naisten kateudelle sopiva kohde. Kaikki muu (lahjakkuus, ammattitaito ja persoona) tulevat vasta sen jälkeen.
Valkokankaalle katsottavaksi asettuneeseen nämä paineet kohdistuvat moninkertaisina.

On se kumma, etteivät nykyihmiset enää tunnu erottavan totta tarusta. Kuvittelevatkohan jotkut ihan tosissaan, että elokuvatähdet ovat aina
yhtä freesejä, täydellisiä, oikein valaistuja ja retusoituja kuin kuvissa. Ja, että sitä vauva-asiaakin piti käydä tiedustelemassa mieheltä! Mitähän olisi toimittaja kirjoittanut,jos isäntä olisi vastannut: "Emmä vaan tiädä. Kysykää vaimolta itteltään. On se viime aikoina aika paljo luuhannu öitään poissa kotoa. Voihan se paksuna ollakin."



11.7.2008

Becoming

Posti toi Ari Koivusen uuden levyn. Kun Jaska lähti töihin, pistettiin lauman kanssa levyraati pystyyn. Heti ensimmäisten tahtien jälkeen puolikuuro Essi totesi: "Voi ei, MÖRKÖMUSIIKKIA", ja pakeni yläkertaan, vaikkei nupit olleet lähelläkään kaakkoa. Herkkä sielu.

Mimmi jäi ovelle kuuntelemaan silmät mustina, korvat antennilla. Vinski kääriytyi tyynesti sohvalle viereeni nukkumaan, mutta korvista huomasi, että kyllä se kuunteli. Pieni, pörröinen hevijätkä ;-)

Piisku puolestaan meni ja oksensi keittön matolle. Sitä ei tekisi mieli itse artistille kertoa, vaikka reaktio taisikin johtua enemmän vastikään pihalla pureksituista heinistä kuin idolsvoittajan musiikista.

Itse en ole ihan vielä päättänyt, mitä mieltä olen levyn kokonaisuudesta. Sävellyksissä ja sovituksissa on jonkin verran enemmän kompleksisuutta ja rankkuutta kuin ensimmäisellä cd:llä. Siitä tykkään. Laulun miksaus vaikuttaa kuitenkin jotenkin tunkkaiselta tai sitten poikaparka on jo ehtinyt tärvellä äänensä, kuten vuoden aikana televisiosta nähdyistä pätkistä voi päätellä.

Vaikka pojalla on ääntä, asennetta ja lahjakkuutta yllin kyllin, ilman kunnon tekniikaa ja terveydestä huolehtimista harvan elimistö tuota hommaa kestää. Ehkä tämän levyn miksauksella on yritetty peitellä ääneen jo syntyneitä vaurioita. Siltä se paikoitellen kuulostaa. Sääli.

Kaikkea hyvää Arille. Hänen meiningissään on kaikuja menneiden, hyvien aikojen heavyn hengestä. Meikäläiseen ei oikein Nightwishit uppoa kilisevine syntikoineen. Harmi, että niitä on menty tällekin levylle lykkäämään.

No, harvoin hyvä levy aukenee  täysin ensikuulemalta. Luulen, että jaksamme Vinskin kanssa kuunnella tämän useampaankin kertaan...





10.7.2008

Vallattomia kitoja ja kissoja






Leijonankidat ovat minusta mukavia. Kasvattelin niitä itse systerin kukista kerätyistä siemenistä tänä vuonna jo toista kertaa.  Hankalaa on vain se, etteivät ne millään tavoin etukäteen suostu ilmaisemaan, minkävärisinä aikovat kukkia. Niinpä samaan pyttyyn päätyi tänäkin vuonna näin vallaton väriyhdistelmä.



Myös Vinski on tänään kokeillut rajojaan. Useampaan kertaan se on  kiivennyt eteisen kirjahyllyn päälle hakemaan jonkun Jaskan huopahatuista. Pieni kissa retuuttamassa suussaan isoa  hattua on melko hassu näky. Harmi, että olen niin kelvoton kamerankäyttäjä. Parhaasta osiosta, siitä raahaamisesta, ei yksikään otos onnistunut.



                                               
Tuolla ylhäällä se olis..







Hirmuinen hatturosvo iskee.



                                              
Näkiköhän joku..Siskokisu on aina avuliaasti vartiossa. Ei muuten uskoisi, että Mimmi ja Vinski ovat sisarukset samasta pentueesta. Kokoero on aikamoinen. Mahtaakohan olla myös eri isä. Hyvin ne kuitenkin toimeen tulevat, vaikka luonnekin on kuin yö ja päivä. Vinski on ujo ja vetäytyvä, mutta hurjan kiltti ja suloinen. Mimmi ei ole kauneudella pilattu, mutta rohkeutta, temperamenttia ja ystävällisyyttä riittää. Suuri persoona pienessä pakkauksessa. Tiivistettyä kisuenergiaa.



 
Dave Lindholm

Voi miäletöntä, mitä löysin YouTubesta. Dave oli mulle iso juttu heti varhaisteinistä lähtien. Jaska oli murkkuna enemmän punkpoika. Olin tosi otettu, kun sekin tavattuamme tykästyi tähän herraan.

Tätä nimenomaista biisiä -tosin eri sanoituksella- me itsekin soitettiin keikoilla monta monituista vuotta. Kun vielä löytyi tämmönen esityskin, jossa Q-Stone sattuu soittamaan taustalla, tartteehan se tähän linkittää. Mikko Kuustonen, Löytyn veljekset ja Silvennoinenhan tuli oman ikäpolveni seurakuntanuorille tutuiksi lähinnä gospelkeikoilla. Löytyn Sakke on tuottajana peräti yhdellä äänitteelläkin, jonka biiseistä minä sain värkätä ja esittää puolet...

Aivan yhtä hyvin voisin sijoittaa tämän otsikon Ennenvanhaan alle, niin paljon siihen liittyy nostalgiaa,mutta eiköpähän Aila ja muut, jotka vanhoja muistaa, löydä sen Daven nimen perusteella muualtakin.

Knocking on the heavens doors



9.7.2008

Lahjoittamisesta

Tähänastisen elämäni aikana olen tullut antaneeksi vastikkeetta pois mm. kolme autoa. Melkoisia romujahan ne kaikki olivat, mutta menivät sellaisille ihmisille, jotka osasivat niitä kunnostaa ja tarvitsivat kipeästi kulkupeliä, eivätkä juuri siinä elämäntilanteessa pystyneet hankkimaan parempaakaan.

Jälkeenpäin olen miettinyt, mitä oikeastaan annoin/annan silloin, kun luovutan jollekin tarvitsevalle sellaista, mikä itselleni on käynyt tarpeettomaksi. Onko lahja todellakin vastikkeeton? Odotanko vastapalveluksia tai kiitollisuutta? Annoinko sittenkään toiselle esimerkiksi juuri  niitä autoja lahjoittaessani mitään hyvää ja tarpeellista, vai siirsinkö vain oman ongelmani toisten vaivoiksi?

Itselleni on päivänselvää, että antaessani jotain, mitä tahansa, omasta aloitteestani, en odota vastapalveluksia nyt enkä myöhemmin. Minulle tuottaa niin suurta iloa jo pelkästään toisen auttaminen tai ilahduttaminen, että en kaipaa mitään enempää. Se täytyy kuitenkin myöntää, että joskus esineiden pois lahjoittaminen on pelkästään tapa päästä eroon ylimääräisestä roinasta. Jos ei vastaanottaja kehtaa tarjotusta kieltäytyä, se on sitten ikävämpi juttu.

Luku sinänsä on lahjoitusten pyytäjät. - varsinkin sellaiset , jotka ovat niitä kinuamassa alati ja jatkuvasti. Sellaisista meikäläinen ei tykkää ollenkaan. On mukavaa antaa silloin, kun huomaa toisen jotain tarvitsevan, mutta pyytäjät ovat usein sellaisia, ettei heille riitä mikään.

Sosiaalipsykologisissa teorioissa on paljon sellaisia, joiden mukaan ihmisten välinen kanssakäyminen on aina jonkinlaista vaihtoa. Minä rapsutan sinun selkääsi, jos sinä ensin nypit kirput minun turkistani. Siltähän tämä ihmisyhteisön elämäkin usein näyttää.

Vaikka eilen paasasin, etten enää juuri luota ihmisen kykyyn tehdä tietoisia valintoja käyttäytymisensä suhteen, tässä asiassa koen vielä olevani itseni herra. Olkoon yleinen mielipide ja sosiaalipsykologiset teoriat altruismista mitä mieltä tahansa, minä aion edelleen elää omien uskomusteni mukaan.

Minulle ihmisten ja eläinten välinen vuorovaikutus ei ole vaihtoa, riistoa tai kaupankäyntiä vaan kumppanuutta ja ystävällismielistä rinnakkaiseloa. Uskon vakaasti siihen Raamatun vertauskuvaan, että yhteisö  (siinä vertauksessa seurakunta) on kuin ihmisruumis, jonka osat ovat erilaisia ja niillä on eri tehtävät. Jos yksi osa voi huonosti, kaikki kärsivät, eikä etusormi tarvitse mitään erityisempää kiitosta ja kunniaa siitä, jos se kurottuu raaputtamaan kutisevaa ukkovarvasta.

Kaikki se hyvä, mitä jaamme tai luovutamme toisille, koituu ennen pitkää koko yhteisön hyväksi. Ehkä yksittäiset tekomme eivät ole maailmaa mullistavia, mutta pienistä pisaroista koostuvat myös meret ja virrat. Onnellisempi yhteiselämä alkaa pienistä teoista tässä ja nyt.





8.7.2008


Puutarhatöitä Piiskun kanssa

Iltapäivällä vääntäydyin puutarhatöihin Piiskun kanssa, koska mitään parempaa mielen piristystä en tiedä kuin mullan tuoksu, kukkiva piha ja hedelmäsadosta notkuvat puut. Ennen lähtöä vannotin Piiskua tällä kertaa pysymään tarkkailuetäisyydellä, ettei menisi pilalle koko pihailureissu, niinkuin monta kertaa aiemmin. Joo, joo, se vakuutteli innoissaan ovella, mutta arvasin, ettei se mitään muista, kun pääsee takapihalle asti.

Valtavasta koostaan huolimatta sillä on neljä hipihiljaista tassua, joilla pääsee hiipimään nopeasti ja huomaamatta pitkän heinän sekaan piiloon. Siellä on sitten kai kiva lymytä ja leikkiä villikissaa sillä aikaa, kun oma ihminen hyörii huolissaan ympäri tonttia huutelemassa.

Tällä kertaa päätin olla tarkkana ja siirtyä askareesta toiseen sitä mukaa, kun paimennettava pörriäinen vaihtoi paikkaa. Ensin kasteltiin alkukesällä istutetut kukantaimet.  Niiden väliin ja osittain päälle olen asetellut piikkisiä kuivia oksia, jotta pihakisut Villiminttu ja Miisu ymmärtäisivät hoitaa vessa-asiansa muualla kuin karpaattienkellojeni päällä.

Kun tarkastin tuhot, huomasin, että niksi oli toiminut. Harmittaa, etten kokeillut sitä myös kasvimaalla, missä katinryökäleet kaivoivat keväällä uuteen järjestykseen kaikki kylvökset ja  penkoivat ylös kaksi vaivalla kasvatettua kesäkurpitsantainta. No, eihän niistä toki puutarhassa pelkkää harmia ole. Tontillamme ei varmasti olisi enää ainokaistakaan hedelmäpuuta, elleivät ne pitäisi kurissa vesimyyräkantaa. Tänä vuonna molemmat saavatkin ahkeroida, sillä myyrävuosi on tosi paha ja  viime talvena kolmesta puusta oli syöty juuret.

Kanalan ovella Piisku kävi vain varovasti kurkistamassa. Epäilen, että se on jollakin ulkoilukerralla tavannut siellä jyrsijän, joka olikin hmm.. aika paljon isompi kuin keittiön roskakaapissa satunnaisesti vilistelevät hiiret.

Kasvimaata kitkiessä muistin tällä kertaa ystävältäni Ailalta saamani vinkin: pihatähtimöä myöten kaikki rikkaruohot kannattaa viedä maalta pois, koska sadesäällä ne juurtuvat helposti uudelleen. Minä tampio en ollut sellaista ennen hoksannut, vaikka olenkin kasvimaata hoitanut jo 15 vuotta. No, ehkä osasyy on se, että ennen meillä harrastettiin kateviljelyä, eikä juurtumista kunnon katteen päällä tapahtunut - päinvastoin, rikkaruohot toivat siihen vain lisää tervetullutta ainesta.

Kohopenkit ja kateviljely ovatkin minulle mieluisin tapa rakentaa vihannesmaa. Ehkä vielä joskus olen siinä kunnossa, että jaksan kaivaa, kantaa risuja ja levittää katetta. Siihen saakka täytyy tyytyä tähän perinteisempään viljelymenetelmään.

No, Piiskun kanssa pihaillessa ainakin käsivoimat kehittyvät, mietin tänään kantaessani vastahakoista, kahdeksankiloista kissaani ylämäkeen takapihalta kohti taloa...Eihän siinä nimittäin tarvittu kuin pieni huomion herpaantuminen, kun kisu taas otti ja katosi.Tällä kertaa se oli vaeltanut melkein joenrantaan asti. Tyhmä, rakas kissa!


Alamäkeä

Mieliala painui pakkasen puolelle aivan yhtä selittämättömästi kuin se koheni toista viikkoa sitten.Nyt on taas harmaa huppu vedetty pääni yli. Mikään ei jaksa kiinnostaa. Mikään ei tunnu miltään, paitsi tämä iankaikkinen kipu lihaksissa ja nivelissä.

Masennukseen sairastumisen myötä koko ihmiskäsitykseni on ratkaisevasti muuttunut. Ennen se oli humanistisempi, ihmisen kognitiivista puolta painottavampi. Uskoin yksilön mahdollisuuksiin valita ainakin asenteensa, jos ei muuta. Enää en usko.

Tutkimusten mukaan niin pitkäaikainen stressi kuin masennuskin vaikuttavat aivoihin monin tavoin. Esimerkiksi muistitoimintoihin liittyvä hippokampus kutistuu. Serotoniinin ja muiden välittäjäaineiden toiminnasta tiedetään vielä varsin vähän, mutta masennusta sairastavilla erityisesti aivojen serotoniiniaineenvaihdunnassa on havaittu poikkeamia.

Kun aivojen kemia ja rakenteet muuttuvat, muuttuu myös ihmisen psyykkinen toimintakyky. Ei masentunut ihminen valitse aloitekyvyttömyyttä, ainaista väsymystä, ärtyisyyttä tai huonomuistisuutta. Joihinkin asioihin käyttäytymisessään voi vaikuttaa, mutta valitettavasti ei aivan kaikkiin, väittävätpä positiivisen ajattelun lähettiläät mitä tahansa.

Nuorena ja terveenä ihminen helposti luottaa järkähtämättä omiin voimiinsa. Erityisesti monilla tapaamillani nuorilla miehillä näyttää olevan luja usko jaksamiseensa ja pystyvyyteensä. Mitä tapahtuu, jos elämän realiteeteilta onnellisesti kaikkivoipaisuuskuvitelmiin suojautunut persoona jonakin päivänä äkkiarvaamatta joutuu kohtaamaan oman haurautensa menetyksen, vammautumisen tai sairauden vuoksi?

Onneksi elämällä on tapana totuttaa meistä useimmat luopumiseen vähitellen. Ikääntyminen tapahtuu huomaamatta. Sairaus etenee vähitellen. On tietenkin olemassa niitä Hannu Hanhia, jotka pääsevät maallisen elämänsä päätepisteeseen ilman kokemusta heikkoudesta, kivusta ja rapistumisesta. Heitä ei kuitenkaan taida olla monta.

Sen lisäksi, että en enää usko järkähtämättä ihmisen kykyyn valita ja ohjata omaa toimintaansa, en usko myöskään kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen. Jokainen on yksilöllinen. Jotkut viisastuvat, toiset eivät. Ainoa lohtu jälkimmäisille on se, että he eivät useinkaan huomaa sitä itse. Viime aikoina olen alkanut pelätä kuuluvani noihin jälkimmäisiin.



7.7.2008
Pentukaupasta

Jimin poppoon blogissa käydään tänään erinomaisen tärkeätä keskustelua pentutehtailusta. Onko eettisempää ostaa jalostettu rotukoira rekisteröidystä kennelistä, vai ottaa sekarotuinen pentu, jollaisia jotkut tuntuvat teettävän nykyään jopa tahallaan ja  myyvät niitä sitten kalliiseen hintaan lehtien palstoilla?

Meillä melkein kaikki kissat ja koirat ovat olleet jonkun "vahinkolapsia". Olemme ottaneet ne laumamme jäseniksi joko omasta aloitteestamme tai niin, että kohdalle on vaan osunut joku, joka ilmiselvästi tarvitsi omaa ihmistä. Yhden ainoan koiran olemme saaneet sijoituspennuksi palkitulta kasvattajalta ja kauhuksemme senkin kasvattajan toiminnasta paljastui myöhemmin ihan eläinsuojelurikokseen viittaavia piirteitä.

Miisukissan Jaska löysi 11 vuotta sitten yliajettuna, henkihieverissä, verilammikossa makaamassa tienviereltä.Hän soitti töihin ja ilmoitti myöhästyvänsä, koska "oli osunut onnettomuuspaikalle" (jätti vaan viisaasti kertomatta, kuka ja mikä oli uhrina. Empatiaa diakoniapiiriläisiltä tuskin olisi herunut, jos mummoille olisi paljastunut, että mies lähti toimittamaan lääkäriin pientä, mustaa kissaa).

Kisu oli vaikeasti loukkaantunut ja kun eläinlääkäri kuuli, että Jaska oli löytänyt sen maantieltä, hän kysyi lopetetaanko se. Minun ihana mieheni sanoi kuitenkin hoitavansa sen kuntoon, mikäli sillä vain on minkäänlaisia mahdollisuuksia selviytyä.

Kisu oli aliravittu ja pienikokoinen. Se menetti toisen silmänsä ja oli monta päivää huonossa kunnossa. Kaiken kukkuraksi me parin viikon kuluttua aloimme epäillä sen odottavan pentuja.

Yritimme etsiä sen oikeata omistajaa onnettomuuspaikan läheltä, mutta ainoassa mahdollisessa talossa, josta se saattoi kuulemma olla, vilisti pihamaalla valtava lauma navettakissoja, eikä talossa ollut ihmisiä kotona, kun siellä kävimme. Niin sitten ristimme sen Miisuksi ja lupasimme, että se saa jäädä meille.

Kolmen viikon kuluttua se pieni urhea pörriäinen synnytti kolme pentua, joita se hoiti hellästi. Minä väänsin itkua, sillä meillä ei ollut koskaan ollut kissaa, koska saan niistä allergiaoireita, Yhtäkkiä olin nyt sitten neljän kissan hämmentynyt emäntä...

No, kaikki järjestyi ja Miisu elää edelleen vanhana ja varmasti pian kaikki yhdeksän elämäänsä käyttäneenä (sen koettelemukset eivät nimittäin loppuneet siihen, mutta niistä ehkä toisella kertaa). Edelleen se näyttää olevan äärettömän kiitollinen saamastaan ruuasta ja hoivasta.

Vahinkopentuja meillä ei enää synny kenellekään, sillä  kaikki kissamme ovat steriloituja ja Essikoiraa on aina tarkasti valvottu.

Se itse on kuitenkin ainokaisen rotukoiramme vahinkolapsi, joka sai alkunsa meidän laiskuutemme seurauksena: Uutta koirahäkkiä rakentaessamme jätimme työn liian pitkäksi aikaa kesken ja niin naapurin matalakinttuinen seropi pääsi livahtamaan aidan alta visiitille.

Tosi pahassa liemessä olisimme olleet, ellei viidelle sekarotuiselle koiranpennulle olisi löytynyt ottajia. Yritimme tietenkin parhaamme mukaan löytää kaikille hyvät kodit. Suurin osa menikin tuttuihin perheisiin. Kyllä niistä pikkuisista silti huoli oli, kun niitä kerran oli kämmenen kokoisesta saakka ollut hoitamassa. Kaikki ne olisin tietysti itse pitänyt, jos se vaan olisi ollut mahdollista.

Periaatteessa kannatan kaikkea sellaista kehitystä ja lainsäädäntöä, joka edistää eläinten hyvinvointia. Kaupallinen, eläinten terveydestä piittaamaton pentutehtailu on mielestäni rikollista, mutta yhtään moraalisempaa ei ole myöskään monien maalaisten naapureittemme tapa antaa kissojen ja koirien juoksennella vapaina, synnyttää pentue toisensa jälkeen, joita omistajat sitten lopettavat mitä hirveimmillä tavoilla.

Periaatteet ovat kuitenkin eri asia kuin kohtaaminen hätää kärsivän lähimmäisen kanssa tässä ja nyt, olipa se lähimmäinen sitten eläin tai ihminen. Eläinten elinoloja parantavaa toimintaa tarvitaan mielestäni kaikilla tasoilla. Voin samanaikaisesti osallistua kansalaistoimintaan, yrittää vaikuttaa poliitikkoihin ja lainsäädäntöön ja sen lisäksi yrittää pitää mahdollisimman hyvää huolta näistä omista pikkuisistani - sekä kaikista niistä, jotka lähietäisyydelle osuvat. Keinot eivät sulje pois toisiaan.

Minulle epäeettisen pentukaupan vastustaminen ei siis tarkoita sitä, ettenkö voisi ostaa pentua säälistä - ei toki niin, että lähtisin sellaista lehtien palstoilta etsimään, mutta jos lopetusuhan tai huonon kohtelun alainen eläin joskus kohdalle osuu, olen kyllä valmis siitä maksamaankin, jos vain saan sen pelastettua.





6.7.2008

Peukalo keskellä kämmentä


Sain Jaskalta synttärilahjaksi oman läppärin. Sitä olen nyt innoissani räplännyt: tallentanut kirjanmerkkejä ja selaillut uusia blogeja oppiakseni samalla käyttämään tämän vehkeen vieraita toimintoja.

Näppäimet tässä ovat selvästi paremmat kuin pöytäkoneessa, jonka näppiksellä pitkät kynteni napsahtavat aina useampiin nappuloihin kerrallaan ja kirjoitusvihreitä tulee. Tämmöisen koneessa kiinteänä olevan hiiren käsittely sen sijaan on kankeille, kipeille sormilleni vaativaa puuhaa, mutta kaiken oppii, mikä tarpeeksi kiinnostaa.

Blogeissa surffaillessani totesin taas, miten paljon iloa ihmisille nykyään onkaan käsitöistä  ja askartelusta. Ennenvanhaan tekstiilien valmistus oli osa pakollisia kotitöitä. Nykyään työ on jotain ihan muuta ja vapaa-ajalla rentoudutaan kauniinväristen lankojen, helmien, korttien askartelun  ja ties minkälaisen  käsillä taiteilun  parissa.

Olenhan minä joskus jotain yritellyt, mutta ranteet ja olkapäät eivät neulomista enää kestä, enkä minä oikeastaan koskaan ole ollut tyytyväinen työni tuloksiin. Neulepaitoja tuli tehtyä muutaman vuoden kuluessa satamäärin, mutta jokainen pusero näytti paljon paremmalta mielikuvissa, kuin valmiiksi kudottuna. Työn valmistumista seurasi aina tyytymättömyys ja tyhjyyden tunne.

Olisi niin mukavaa osata innostua ja nauttia  edes jostain tekemisestä. Tästä taivaanrannanmaalailusta ja ajatusten pyörittelystä kun ei jää käteen oikein mitään konkreettista kenellekään.

Olen kuullut, että jotkut nauttivat jopa siivouksesta ja ruuanlaitosta. Käsittämätöntä, kerrassaan outoa, mutta kadehdittavaa. Tasan ei käy onnenlahjat. Meikäläinen inhoaa puutarhanhoitoa lukuunottamatta melkein kaikkea fyysistä toimintaa ja kaiken kukkuraksi peukalo on jämähtänyt pahasti keskelle kämmentä.



5.7.2008

Syntymäpäivä


Tänään täytän vuosia. Vaikka olen jo 44 vuotta vanha, tuntuu kuin olisin oikeasti vielä parikymmentä vuotta vanhempi. Kroppa on raihnainen ja vaivat on vieneet toimintakyvyn niin, että elän kuin huonokuntoinen kuusikymppinen.

Elämäni aikana olen oikeastaan hyvin vähän  tuntenut olevani juuri sen ikäinen kuin kalenteri väittää. 14-vuotiaana, työskennellessäni kaupunginteatterissa iltanäyttelijänä, pääsin teatterilaisten mukana ihan vaivattomasti tanssiravintoloihin käydessämme vierailuilla maakunnassa. Papereita ei kyselty kuin kerran.

Teini-iässä ulkopuolisuuden ja outouden tunne saattoi olla tavallistakin voimakkaampi juuri siksi, että sain jatkuvasti palautetta siitä, miten erilainen (ikäistäni kypsempi) olin. No, aikuisiässä onkin sitten  kehitys pahasti taantunut ja viimeiset viisi vuotta olen tosiaan tuntenut itseni eläkemummoksi.

Muistan miten mielessäni protestoin, kun luennoilla selitettiin EriK H. Erikssonin elämänkaariteoriaa ja opettaja väitti, että tutkimusten mukaan ihmiset ovat onnellisimpia silloin, kun elämässään toteuttavat ympäröivän yhteiskunnan odotuksia, eli vakituinen parisuhde solmitaan tietyssä ikävaiheessa, ammatillinen urakehitys etenee tiettyjä polkuja jne.

Ehkä ennen asiat olivatkin niin ja ihminen koki helpommin itsensä valtavirrasta poikkeavana epäonnistuneeksi (kun elettiin yhtenäisemmässä kulttuurissa). Nykyään useimpien länsimaalaisten on mahdollista harjoittaa yksilöllistä elämänpolitiikkaa, tehdä valintoja ja tarttua "toisiin mahdollisuuksiin" (inhoamani Anthony Giddensin käsite).

Tänään ymmärrän silti Erik H. Erikssonin ajatusta paremmin - varsinkin kun yhdistän sen mielessäni nykyisiin  yksilöllisyyttä korostaviin elämänhallinan ihanteisiin. On nimittäin eri asia "elää toisin" omasta tahdostaan, kuin pakon sanelemana. En minä esimerkiksi vapaaehtoista lapsettomuuttani ole koskaan katunut, mutta tätä ennen aikojaan rapistuvaa kroppaa ja mieltä en ole päässyt itse valitsemaan.

Välillä pännii. Esimerkiksi juuri nyt, kun pitäisi siivota iltapäivällä tulevia vieraita varten, mutta joka paikkaa särkee kuin kuumalla raudalla pisteltäisiin. Pah.

Whats my age again


4.7.2008

Ruuan hinnasta

Hesarissa kerrotaan tänään Maailmanpankin toistaiseksi julkaisemattomasta tutkimuksesta, jonka mukaan suurin yksittäinen syy viimeaikaiseen ruuan hinnannousuun on biopolttoaineisiin satsaaminen.

Sekä EU että USA ovat ryhtyneet kehittämään fossiilisia polttoaineita korvaavaa energiaa mm. viljasta. Yhdysvaltain maissintuotannosta kuluu jo kolmannes biopolttoaineisiin. Paremman tuoton toivossa viljelijät ympäri maailmaa pienentävät ruokakasvien kasvatukseen käyttämäänsä maa-alaa. Keinottelu viljan hinnalla lisääntyy. Ruuan hinnan kohoamisen seurauksena jopa 100 miljoonaa ihmistä, aiempien nälkäisten lisäksi, on pudonnut köyhyysrajan alapuolelle.

Onko oikein, että me länsimaissa pidämme yllä ja kasvatamme kulutustamme tällaisin kustannuksin? Minun mielestäni EI. Energiantuotannossa on satsattavaa ympäristöä saastuttamattomaan teknologiaan. Sitä ydinenergia ei missään tapauksessa ole, vaikka EK sitä meille suomalaisille innokkaasti  julkisuudessa viherpesee.

Tuulivoima ja energiankulutuksen leikkaaminen eivät kuulosta trendikkäiltä, mutta niihin pitäisi minun mielestäni panostaa paljon enemmän. Kovasti tällaista maallikkoa myös kummastuttaa, mihin elinkeinoelämän ennusteet kasvavasta energiantarpeesta perustuvat, kun eniten  sähköä kuluttavat tehtaat (kuten paperiteollisuus) näyttävät suuntaavan halvempien kustannusten maihin.

Ylipäätään Suomessa tuntuu tällä hetkellä olevan elinkeino pyhempi asia kuin ihmiselämä. Globalisaatiota ylistellään silloin, kun se tarjoaa yrittäjille mahdollisuuden kansainväliseen kahmimiseen. "Kukin pitäköön huolta itsestään" tuntuu olevan mentaliteetti heti, jos globaalit ongelmat alkavat ryömiä omien rajojemme sisäpuolelle. Itsekästä porsastelua, sanon ma.



3.7.2008

Merkillistä

On se tietysti vähän merkillistä, että ihminen hämmästyy ja huolestuu siitä, että olo tuntuu hyvältä.  Kai se sitten niin on, että yleensäkin poikkeamat normaalista kummastuttavat ja huolestuttavat.

Joka tapauksessa viimeiset neljä päivää olen voinut henkisesti paremmin kuin kuukausiin (tai jopa vuosiin!). Pelottaa, ettei tämä kestä! Kipuja on sen verran, että tiedän olevani hengissä. Muuten sekin alkaisi epäillyttää. Masennuksesta kun on viime vuosina tullut niin erottamaton osa minua, etten tunnista itseäni ilman sitä. Hirveää.

Vietin tänään päivän vanhan ystävän seurassa, toisessa kaupungissa. Yli vuoteen en ole jaksanut edes harkita sellaista mahdollisuutta. Viimeisimmästä huvittelureissusta on niin pitkä, etten muista, milloin olisin lähtenyt kotoa ja peräti kotikaupungista, ihan vaan pitääkseni hauskaa tai tavatakseni tuttuja.

Kävimme syömässä. Kiertelimme kaupoissa ja ennen kaikkea puhuimme, puhuimme, puhuimme. Jotkut ystävät ovat niitä, joiden kanssa tapaamisten välillä voi olla vuosia, mutta juttu jatkuu luontevasti siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Ihana, luonnollinen,  aito ystäväni elää hyvin erilaista elämää kuin minä. Meillä on erilainen tausta ja erilainen tapa kokea maailmaa. Jokin kuitenkin osuu täydellisesti kohdalleen. Hänen seurassaan koen aina oloni  vapaaksi, turvalliseksi ja rennoksi.

Aurinko paistaa. Kisut ja Essi olivat ihan kunnossa, vaikkakin hieman närkästyneitä monen tunnin heitteillejätöstä (oman ihmisen kuuluu olla AINA paikalla ja valmiina palvelemaan), kun palasimme kotiin.

En ajattele huomista. Riittää tämä hetki ja laskevan auringon kultaiset säteet koivun vehreissä oksissa. Elämä. Tätä kai se parhaimmillaan on: hetkiä, joista ei tahdo pois. Rakkautta. Pieniä ihmeitä sopivina annoksina, että niiden arvon tuntee.



2.7.2008

Kuvaharjoitus

Tänä aamuna heräsin siihen, että hämähäkki käveli käsivarrella. Tai niin minä luulin ja huitaisin puoliunessa ponnekkaasti. Pahaksi onneksi kutittelija olikin Mimmi viiksikarvoineen.

Onneksi se ei jäänyt kantamaan kaunaa, vaan kiipaisi kylkimakkaroitteni päälle leipomaan ja surrasi: "Tästä kohtaa sä oot pehmee." Joopa joo.

Eilen pikkuriiviöt löysivät mieleisensä paikan puolikosteista pyykeistä, jotka toin sateen alta sisään ja jätin tuolinkarmille kuivumaan. Ulkoilma tuoksui kuulemma puhtaissa pyyhkeissä ihanalta. Kissankarvat käsipyyhkeessä eivät sitävastoin ihmistä ilahduta.

Tämä tämänkertainen tekstini on jälleen kotisivuohjelman ja tietokoneen käyttöharjoitus. Jaska opettaa minua siirtämään tiedostoista Henkireikään valokuvia. Siinä on lujilla sekä opettajan, että oppilaan hermot. Onneksi miehellä on pitkä pinna.

Alimmaiseksi olisi tarkoitus saada kuva, jossa Piiskua pännii. Tietokoneella työskennellessäni mulla on yleensä vasemman käden ulottuvilla Mimmi, joka lämmittelee vahvistimen päällä. Piisku rötköttää toisella puolella äänityslaitteille ja läppärille varatulla hyllyllä. Siitä se aina välillä muistuttelee, että ulkona on kaunis ilma ja, että hän ainakin tietäisi monta viihdyttävämpää tapaa viettää kesäistä päivää. "Mutta kun ei tuo tajua... Tyhmä ihminen."






















Jee. Se onnistui. Jos katsojissa on joitakin yhtä lailla sivistymättömiä kuin tämän kirjoittaja, niin tiedoksi se, että kuvat saa vähän suuremmiksi klikkaamalla niistä ;-)




Puutteessa

Hävettää  vähä myäntää, mutta moon kuulkaa eläny puuttehes melekeen koko ikäni. Se, mitä moon vailla ei ny kumminkaan oo sitä, mitä ihimiset mun havaantojeni mukahan useimmin valitteloo.

Rahaa meillon aina ollu justihin sen verran, jotta ollaan jotenki pärjäälty. Sapuskaaki on kyllä piisannu. Sen huamaa jokaanen, joka viittii päälle vilikaasta. Seksin perähän mä en oo ollu oikeen ikänä.

Se, mitä moon aina kauhiasti kaivannu, on juttukaveri, jonka kans vois praatata elämästä ihan pohojia myären.

Nuarisonohojaajana ja opettajana mun miälestä tyässä oli kaikkein parasta justihinsa se, kun siinä hommassa sai jutella nuarten kans Elämästä isolla EEllä.

Siinä alta kakskymppisenä niitä kersoja askarrutti kovasti elämän tarkootus ja ne kaikki ontolookiset ja kosmolookiset kysymykset, joita me filosoofian, uskonnon ja psykoloogian tunneillaki päästiin pahkuloomahan.

Samallaastahan se oli silloon mun omaski nuaruures. Ihan kolomannelle kymmenelle asti me jaksettiin valavua öitä läpeensä ja parantaa maalimaa. Sitte ne muut kai jotenki aikuistui. Vai huamaskohan ne, ettei se maalima mihinkää siitä meirän praataamisesta muuttunu. En tiärä.

Mä en koskaan halunnu kakaroota, kartanoa, mainetta enkä velekaa. Mulle oli alusta asti selevää, jotta mulle piisaa ihan vaan tämmönen tavallinen piäni elämä. Se, mitä molsin tahtonu, oli sellaanen tyä, jossa molsin voinu toisia auttaa ja lähelleni semmosia ihimisiä, joitten kans molsin aika ajoon voinu tuumata tätä kysymystä, johon ei valamista vastausta taira tämän elämän aikana kukaan rookata, jotta MIKÄ ON TÄMÄN ELÄMÄN TARKOOTUS?






 1.7.2008

Johnny Baby

Tunteensiirrosta kirjoiteltuani surffailin viime yönä taas YouTubessa ja hihittelin kovasti törmättyäni tähän videoon.

Johnny Depp on ollut aina eräs suosikkistaroistani. Työskennellessäni vielä psykan opettajana lukiossa oppilaakseni osui poika, joka silmien väriä lukuunottamatta muistutti häiritsevästi tätä idoliani. Varsinkin aluksi oli tädillä tekemistä itsensä kanssa, jotta objektiivisuus ja ammatillisuus pysyivät etualalla. Siinä vaiheessa, kun toista oppii paremmin tuntemaan, transferenssin hämmentävä vaikutus yleensä hellittää - ainakin jos tunteitaan tiedostaa ja niille on valmis tekemään jotain.

Tässä videossa riemua herätti se, kun huomasin, että vanhemmiten ja tuolla tavoin karvanaamaisena, Johnny muistuttaa puolestaan ensimmäisen harjoittelupaikkani nuorisopastoria, joka myöskään ei jättänyt tunteitani läikyttelemättä.

(Ja huomatkaahan rakkaat lukijat, että tunteista puhuessani tarkoitan aina/useimmiten muita(kin) kuin sukupuoliseen viehtymykseen liittyviä viboja!)


Pitääkö musta pitää?

Äsken juutuin katsomaan Dr. Philiä. En yleensä katso sitä, koska en pidä sen isännästä. Texasilainen konservatiivisuus, vahva oikeassaolemisen tarve ja kaavamaiset käsitykset sukupuolirooleista paistavat siitä miehestä kauas, olipa hän sitten miten koulutettu tahansa.

No, joka tapauksessa aihe oli nyt niin omakohtaisesti kiinnostava, että jähmetyin kauhuissani katsomaan tarinoita kolmesta eri naisesta, joiden kaikkien elämän pahat puheet ja maineen pilaaminen oli turmellut.

Itselläni on jo vuosikymmeniä elämäni pahimmista vuosista, jolloin päädyin rankasti kiusatuksi, mustamaalatuksi ja jopa pahoinpidellyksi sekä koulussa että entisessä ystäväpiirissä.

Tiedän, että nykyinen avoimuuteni kammottaa ja oudoksuttaa monia. Jotkut pitävät sitä typeryytenä, toiset ehkä hyväksynnän hakemisena. Jälkimmäistä se osittain onkin, mutta on aivan turha väittää, etten käsittäisi, miten vaarallista oman haavoittuvuuden ja henkilökohtaisten asioiden paljastaminen voi olla.

Kerran, kauan sitten kadotin koulussa päiväkirjani ja se joutui vääriin käsiin. Takana oli jo pitkä jakso parjattuna ja ulkopuolisena elämistä. Kirjasta löytyi paljon sellaista, mikä ei ollut tarkoitettu kenenkään nähtäväksi - myös pahoja ja ilkeitä sanoja luokkatovereista.

Se, joka kirjan löysi (tai varasti. Minulle ei koskaan selvinnyt kuinka se katosi) toimitti sen luettavaksi luokan edessä ääneen. Ja minä tulin sopivasti paikalle kuulemaan reaktiot. Luulen, että sen pienemmiksi palasiksi en voi enää särkyä.

Kun lopulta vuosien, rakastavien läheisten ja Jumalan armon myötä eheydyin ja paranin, minusta tuli toisenlainen.

Toki minullekin on tärkeää, että minusta pidetään. Edelleen minua pelottaa ja ahdistaa, jos kuulen itsestäni puhutun perättömiä tai aavistan joutuvani pakottavan ryhmäpaineen alaiseksi.

Tajuan kuitenkin, että kaikista ei voi tykätä. Jotkut eivät voi sietää minua, enkä itsekään viihdy kaikkien seurassa. Tärkeintä on olla rehellinen niin itselleen kuin toisille ja kohdella muita, kuten toivoisi itseään kohdeltavan. Jos ei se jollekin riitä, niin so what. Se on hänen ongelmansa.

Tunteita tulee ja menee - niin minulla kuin muillakin. Oleellisempaa on se, mitä teemme, miten toimimme. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkia elollisia tulee kohdella kunnioittavasti.

...Sillä joka ainoassa elävässä olennossa näkyy mielestäni Luojan käden jälki...



30.6.2008
Uusi alku

Niin tässä sitten kävi, että viime lokakuusta lähtien naputtelemani yli sata blogitekstiä ovat kadonneet jäljettömiin. Shit happens, mutta kun usein sattuu, niin siihen tottuu, eikä tässä nyt mitään maailmankirjallisuuden helmiä menetetty.

Alkujärkytyksestä toivuttuani päätin yrittää katsoa tapahtuneen positiivisia puolia. Henkireikään oli ehtinyt kertyä jo aikamoisesti tavaraa, paljon turhaa höpinää ja muistoja, jotka kaikin mokomin saavatkin painua unohduksen syövereihin.

Aika vähän elämässäni nykyään tapahtuu asioita, joita haluan jälkeenpäin muistella. Tautia ja depistä riittää varmasti valiteltavaksi vastedeskin. Kaikkein parasta tässä on se, että nyt voin ihan vapaasti jauhaa samoja aiheita kuin aiemmissa jutuissani, eikä kukaan pysty tarkistamaan, miten monta kertaa olen jo niitä pahkuloinut.

On kuin olisin saanut sisustettavaksi tyhjän huoneen tai vähintäänkin uuden kaapin täytettäväksi. Välillä on ihan terveellistä puhdistaa pöytä - jotta sille voi ryhtyä keräämään  uutta roinaa.



Kaunis sielu

Kolmetoistakesäisenä kiinnitin huoneeni seinälle Paul Newmanin kuvan. Mikään hänen elokuvistaan ei ollut kolahtanut. Minä yksinkertaisesti vain tykkäsin hänen naamataulustaan.

Tuijoteltuani (siihen aikaan jo setäikäisen) komistuksen kuvaa muutaman viikon hoksasin järkytyksekseni, mikä hänen piirteissään minua viehätti. Paul Newman on nimittäin kovasti saman näköinen kuin oma isäni. Nolostuneena poistin kuvan välittömästi, mutta laitoin sen myöhemmin takaisin.

13-vuotiaana maailmassa ja omassa itsessä riittää vielä paljon ihmettelemistä. Kyseisen havahtumisen jälkeen aloin huomata, miten usein ihmiset valitsevatkaan itsensä tai läheistensä näköisen elämänkumppanin. Naama on tutun oloinen, nokka ja silmät niin kuin pitääkin. Ilmeisesti tuttu malli luo turvallisuutta ja miellyttää.

Kun elämänkokemusta ja merkittäviä ihmissuhteita kertyy enemmän, yhä useammat uudet tuttavat muistuttavat jotain aikaisempaa. Tunteet siirtyvät uuteen ihmiseen, hyvät ja huonot ennakkoluulot kasautuvat. Kuvittelemme helposti uuden tuttavan muistuttavan sitä vanhaa muutenkin kuin ulkonäöltään. Kuinkahan usein siitä koituu ongelmia?

Onhan tämä aika yleisesti tiedossa, mutta miten moni meistä tiedostaa tämän itsessään...?

No, joka tapauksessa tykkään Paul Newmanista edelleen. Vanhemmiten hän on tehnyt myös elokuvia, jotka osoittavat, että hänessä on muutakin kaunista kuin pelkkä ulkomuoto.

YouTubesta löytyi tämmöinen pätkä, jossa taustabiisi on mielestäni hyvin valittu. Koska Henkireiän tyhjennys pari päivää sitten tapahtui niin, että sössin jotain perusteellisesti nimenomaan yrittäessäni tallentaa linkkiä, otan nyt harkitun riskin ja kokeilen uudelleen.  Tässä siis mielestäni vanhemmiten aina vain kaunistuva ihminen ja taiteilija Paul Newman


10 kirjailijaa

En haluaisi elää ilman kirjoja. Nuorena olin ahkera kaunokirjallisuuden lukija.   Yliopisto-opiskelun alettua  ryhdyin ahmimaan  tiedekirjoja aivan samanlaisella innolla kuin aiemmin romaaneja.

Masennukseen sairastuminen murensi vähitellen sekä keskittymiskyvyn että kyvyn eläytyä ja nauttia mielikuvista. Nykyään katselen usein surullisena kotimme täysiä kirjahyllyjä. Tuleeko vielä joskus sellainen aika, jolloin voin taas liittyä rakkaiden, vanhojen ystävien seuraan ja palata esim. näiden kymmenen suosikkikirjailijani pariin..


Näiden kaikkien kirjoittajien teoksista olen nauttinut ja suurimman osan lukenut useampaan kertaan. Järjestys listalla on sattumanvarainen.

1.J.R.R Tolkien (mm. Taru Sormusten Herrasta, Hobitti ja Silmarillion)
2. C.S.Lewis (Narnia-sarja)
3. J.K. Rowling (Potter-kirjat)

4.Hermann Hesse mullisti maailmani aikuisiän kynnyksellä teoksellaan Narkissos ja Kultasuu. Hyvin omakohtaiseksi koen hänen kirjoistaan myös Arosuden. Hassua kyllä, ainoa sellainen hänen suomennetuista teoksistaan, jota en ole jaksanut lukea loppuun, on Lasihelmipeli. Ymmärtämättömyyttäni alleviivaa se, että juuri siitä opuksesta Hesse sai Nobel-palkinnon.

5.Mika Waltarista tein aikoinaan kirkon nuorisonohjaajaopintojeni loppututkielman otsikolla "uskonnolliset piirteet Mika Waltarin romaanituotannossa". Intohimoa, seikkailuja, maailmantuskaa ja ylipitkiä lauseita - siis Waltarin kirjoissa - minun mielestäni. Aika on tainnut vähän niitä jo kuluttaa, kuten seuraavankin kunnianarvoisan herran teoksia. Silti aion , jos Luoja suo, molempien tarinoihin vielä palata.

6. John Steinbeckin kaikki suomennetut opukset taitavat edelleen löytyä hyllystäni. Useimmin on tullut nautiskeltua Ystävyyden talo ja Hyvien ihmisten juhla -nimisistä romaaneista. Hiljattain ostin myös Matka Charlien kanssa - kirjan. Sen luin viimeksi teini-ikäisenä. Olisi kiva tarkistaa vieläkö se huvittaa.

7. Lempirunoilijani on pitkään ollut Eeva Kilpi. Pidän erityisesti hänen luontoa ja eläimiä käsittelevistä runoistaan. Romaaneja en ole lukenut, koska jo runojen perusteella tiedän, että seksuaalisuudesta ja naiseudesta meillä on erilainen näkemys.

8. Kurt Vonnegut taisi olla yleisemminkin suosittu -70 ja 80-lukujen vaihteessa. Hänen scifityyppisissä romaaneissaan on sarkasmia ja hulvatonta mielikuvitusta, joka välillä lähentelee jo brutaaliuden rajoja. Nuorena tykkäsin. Nyt en ole pitkään aikaan selaillut.

9. Leena Krohnin kirjat löysin vasta siinä vaiheessa kun henkinen kapasitettini oli jo hiipumassa. Koko hänen tuotantoaan en ole vielä ehtinyt, enkä jaksanut lukea. Erityisesti pidän hänen esseistään ja novelleistaan. Esim. "Älä lue tätä kirjaa" -nimisestä kokoelmasta löytyvä tarina perunasta jaksaa huvittaa yhä uudelleen.

10. Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä Terry Pratchett, jonka neroutta ylistelin jo niissä Henkireiän aiemmissakin teksteissä. Häikäisevää verbaaliakrobatiaa, huikeata huumoria ja mielenkiintoista leikittelyä ajan ilmiöillä fantasiamaailmaan upotettuna. Loistavaa, virkistävää viihdettä.



Kelvottomien kirjailijoiden seura

Vieläkin tässä märehdin tätä blogintyhjennysepisodia. Tuli mieleen myös vuosikymmenen takainen, toistaiseksi ainoa yritykseni, kirjoittaa pöytälaatikkoon jonkinlainen omaelämänkerrallinen terapiaromaani. Semmoisiahan ne esikoiskirjailijoiden teokset kuulemma useimmiten ovat.

Todellisuudessa meikäläisellä ei kyllä ole mitään saumaa, eikä edes kiinnostusta romaanikirjailijaksi. Ei riitä sen paremmin taidot, kärsivällisyys kuin mielikuvituskaan. Runot ja esseet ovatkin sitten vähän toinen juttu.

No, sen kirjantekeleen kanssa kävi niinkuin tälle blogillekin. Sen parissa tuhersin monta intensiivistä viikkoa ja olin juuri saanut aikaiseksi parisensataa sivua hajanaista, tökeröä puolifiktiivistä nuorisoromaania, kun vanha dos-järjestelmäinen koneemme tilttasi. Vehje hajosi ihan tyystin, enkä Luojan kiitos,  ollut älynnyt ottaa sepustuksesta varmuuskopiota.

Sinne meni elämäni romaani ja jälkeenpäin on  ihan hauska kertoilla kalajuttuja kunnon stoorista, varsinaisesta vonkaleesta, joka pääsi karkuun, vaikkei se oikeasti ollut kuin pikkuinen, onneton sintti.

Joka tapauksessa sielussani kilahti, kun näin SusuPetalin blogissa ihanan jutun niin kutsutusta Kelvottomien Kirjailijoiden Seurasta, johon liittyäkseen ei tarvitse olla minkään sortin kirjailija, eikä käsittääkseni edes erityisen kelvoton.

Sen seuran tunnusnappia minä juuri blogiini työstin, kun kelvottomuuteni tietotekniikan hallinnassa otti vallan ja tapahtui mitä tapahtui. SusuPetalin blogista löytyy kuitenkin jäsenlista, jota kannattaa käydä katsastamassa, jos kaipaa kiinnostavia blogeja luettavakseen. Minä ainakin löysin monta.