Eldoradon salaisuus


Amazon-joki, tie tarujen Eldoradoon?

Vuonna 1540 espanjalainen Francisco de Orellana teki tutkimusmatkaan Amazon-joen alueelle. Palattuaan matkaltaan hän kertoi, että Amazonin kätköissä eli tuntematon, inkojen väestömäärää vastaava teknologisesti edistynyt sivilisaatio, joka asui muureilla suojatuissa, hyvin suunnitelluissa kaupungeissa sekä maanviljelyä harjoittavissa kylissä. Kun alueelle joitakin vuosikymmeniä myöhemmin saapuneet tutkijat eivät löytäneet jälkiä tällaisista kulttuureista, Orellanan tarinat kuitattiin mielikuvituksen tuotteiksi.

Myytin juuria

Ensimmäisten espanjalaisten konkistadorien valloitushalun pontimena 1500-luvulla oli ennen muuta kulta. He ryöstivät sumeilematta itselleen valloittamiensa kansojen jättimäiset kulta-aarteet. Atsteekkien ja inkojen kulta ei heille kuitenkaan vielä riittänyt. Koska kultaa oli niin runsaasti joka puolella, uskottiin jossain olevan jokin erityinen paikka, mistä se oli peräisin. He mm. panivat merkille, miten Chibcha -heimon jäsenet Kolumbiassa antoivat ostamastaan suolasta maksuksi kultahiekkaa, ja että heidän temppelinsäkin oli päällystetty kultalaatoilla. Intiaanit eivät kidutuksista huolimatta suostuneet kertomaan, mistä kulta oli peräisin. Joitakin vihjeitä saatiin kuitenkin intiaanien tarinoista. Chibchat kertoivat järvestä nimeltä Guatavita, johon kuningas menee aluksellaan kerran vuodessa pappien ja hoviväkensä kera. Kuninkaan vartalo on sivelty kullalla ja hoviväki on sonnustautunut kultakoruihin. Kuningas peseytyy järvessä ja kulta poistuu hänen ihostaan. Papit ja ylhäiset heittävät korunsa pyhään järveen.


Varhaisten kultaseppien taidonnäyte.

El Dorado, kullalla sivelty kuningas  
hoviväkineen matkalla Guatavita-järvelle
puhdistautumisseremoniaan.

Varhaisia aarteenetsijöitä

Halu kullan lähteiden ja aarrekätköjen löytämiseen oli kiihkeä. Kun etsijöiden 'sponsorina' toimi Espanjan kuningas, jolle suurin osa ryöstetystä kullasta lopulta joutui, konkistadorit pystyivät haalimaan kasaan suuria retkikuntia. Yksi kullanetsijöistä oli Inka-valtakunnan kukistajan, Francisco Pizarron veli Gonzalo, joka vuonna 1537 lähti Quitosta (Ecuador) 350 espanjalaista ja 4000 intiaania käsittävine joukkoineen. Tavoitteena oli löytää kultaa ja kanelia, jota kerrottiin olevan runsaasti 'Välkkyvän ruhtinaan' kuningaskunnassa. Hänen joukkoihinsa liittyi myöhemmin Francisco de Orellana. Kun retkikunta löysi uuden Napo - nimisen joen, Orellana päätti lähteä tutkimaan sitä, ja retkikunta jakautui kahtia.


Näiltä alueilta on aikoinaan etsitty Eldoradoa.
 

Sen paremmin Pizarro kuin Orellanakaan eivät löytäneet Kultaisen miehen järveä eikä kanelimaakuntaa. Mutta Orellana löysi monia kehittyneitä, kylissä ja kaupungeissa asuvia, väestömäärältään suurilukuisia yhteisöjä. Hän kohtasi myös pitkätukkaisia naisia, jotka ampuivat jousilla paremmin kuin miehet. Napo-jokea länteen kulkiessaan hän hän päätyi lopulta paljon suuremmalle joelle. Hän luuli kuitenkin kulkevansa edelleen pohjoiseen, missä hän kuvitteli Eldoradon maan sijaitsevan, ja purjehti näin tietämättään halki koko mantereen. Löytämälleen joelle hän antoi sittemmin nimen Amazon, näkemiensä 'amatsonien' mukaan. Hänen jälkiään ovat sitten seuranneet lukuisat kullanetsijät ja tutkimusmatkailijat, toivoen löytävänsä tuon tarunomaisen Eldoradon. Guatavita-järvi kylläkin löydettiin, mutta ei kultaa.

Monet etsijöistä menehtyivät tai joutuivat keskeyttämään retkensä. Mm. Jimenez de Quesadan vuonna 1550 aloittamalle retkelle lähti 1300 espanjalaista, 1500 intiaanikantajaa ja 1100 hevosta. Kolmen vuoden harhailujen jälkeen ankara ilmasto, pedot ja kulkutaudit harvensivat joukkoa niin, että jäljellä oli enää 64 espanjalaista, neljä intiaania ja 18 hevosta. Retkikunnan jäännös joutui palaamaan tyhjin toimin.

Vuonna 1541 saksalainen kapteeni Hutten lähti etsimään Eldoradoa Meta-joen varrelta Venezuelasta. Hän löysi suuren kaupungin, Macatoan, ja kuuli siellä tarinoita läheisestä vauraasta Omaguan kaupungista. Sinne saapuessaan hän sai vastaansa nuolisateen ja joutui palaamaan. Hän ehti kuitenkin nähdä siellä komeita taloja, ja uskoi siksi löytäneensä Eldoradon.

Muita Eldoradon etsijoitä olivat mm. Antonio Berrio ja englantilainen Sir Walter Raleigh, jotka vuoden 1585 paikkeilla etsivät sitä Guayanasta ja Orinoco-joen varrelta. Berrion jäljet katosivat viidakkoon, ja Raleigh alkoi etsiä tarinoiden kertomaa Parima-järveä, joka nyt yhdistettiin Eldoradoon. Hänen jälkeensä Manuel Centurion suoritti etsintöjä samoilla seuduilla menettäen matkalla kolme neljännestä miehistöstään. Eldoradoa etsittiin tuloksetta seikkailijoiden ja espanjalaisten valloittajien toimesta aina 1700 -luvun loppuun asti.

Uudet konkistadorit

1800 -luvulla astuivat kuvaan mukaan uudet 'konkistadorit'; tiedemiehet, insinöörit, etnologit ja liikemiehet. Hekään eivät onnistuneet löytämään jälkiä Eldoradosta eikä kehittyneistä sivilisaatioista. Siinä onnistuttiin vasta 2000 -luvulla.

Sademetsän maapohja on hyvin ohutta ja ravinneköyhää, joten on uskottu, ettei alueelle ole voinut syntyä sellaista pitkäkestoista maanviljelyä, mikä olisi välttämätön edellytys korkeamman kulttuurin kehittymiselle. Koska modernit kemialliset menetelmät eivät ole kyenneet tekemään alueesta viljelykelpoista, uskottiin, ettei varhaisilla Amazonin asukkaillakaan ole voinut olla sellaista tuntematonta tietoa, millä maa saataisiin tuottavaksi. Niinpä Amazon-joen aluetta on pidetty maailman suurimpana neitseellisenä erämaana. Äskettäiset tutkimukset näyttävät kuitenkin osoittavan, että tämä käsitys on virheellinen.

Vihjeitä Bolivian savanneilta

Boliviassa sijaitsee Amazonin alueseen kuuluva Llanos de Mojos -niminen seutu. Sen maasto on ruohikkoista savannia, jossa vuorottelevat tulviva sadekausi ja äärimmäisen kuiva kausi tulipaloineen. Viljelykasvit menestyvät siinä huonosti, mutta alueella elää silti ihmisiä. 1960 -luvulla aluetta tutkinut arkeologi Bill Denevan pani merkille maastoa halkovat pitkät, epätavallisen suorat linjat, joita oli laajoilla alueilla.

Denevanin jalanjälkiä on nyttemmin seurannut maastoarkeologi Clark Erickson ryhmineen. Hänen huomionsa kiinnittyi lukuisiin savannilla sijaitseviin, koholla oleviin metsäsaarekkeisiin, joita oli siellä täällä kuin keitaita. Erickson päätteli koholla olevien saarekkeiden rakentamisen syyksi sen, että ne tällä tavoin olivat suojassa sadekauden tulvilta. Tutkiessaan niiden maaperää, hän löysi joka puolelta runsaasti ruukunsirpaleita, puuhiiltä ja luunkappaleita, mikä oli selvä merkki varhaisesta ihmisasutuksesta. Saarekkeet olivat muuta mastoa ylempänä, enimmillään jopa 18 m. korkeita. Jotkin astioista olivat olleet valtavan kokoisia, aivan liian isoja ollakseen paimentolaisten käyttöesineitä. Alueella oli siten ollut pysyvää asutusta, jossa sadat tai tuhannet ihmiset olivat järjestäneet suuria seremonioita aterioineen. Ericksonin mielestä tämä merkitsi kehittynyttä sivilisaatiota.

Lisävihjeitä Sirionó -kansalta

Erickson ja hänen kolleegansa, William Balée, tarvitsivat todisteita järjestäytyneestä maataloudesta ja saivat siinä apua paikallisilta alkuasukkailta. Joillakin saarekkeilla asui vielä Sirionó -heimojen jälkeläisiä, joiden kielessä oli sellaisia sanoja kuin maissi, puuvilla ja värjäyskasvit, joita alueella lienee viljelty ehkä jo 2000 vuotta sitten. Alueella oli selviä jälkiä aiemmista viljelmistä. Muokattu maisema ulottui silmänkantamattomiin. Monet saarekkeet oli rakennettu useaan tasoon; tärkeimmät ja pyhimmät rakennukset sijaitsivat niiden keskellä korkeimmalla paikalla. Tämän alueen laajasta asutuksesta on historiallisiakin todisteita. Vuonna 1617 siellä käynyt espanjalainen tutkimusretkikunta pani merkille laajan ja korkeatasoisen tieverkoston, joka kytki kylät toisiinsa. Niiden jäljet ovat yhä nähtävissä, yksi tie on vieläkin käytössä. Teiden vieressä on virrannut kanavia, joista on saatu vettä kuivana kautena.

Maastomerkeistä Denevan ja Erickson päättelivät alueella vallinneen jonkinlaisen kohoviljely- järjestelmän. Ilmasta katsottuna tällaisen viljelytavan jäljet näkyivät selvästi. Tuhansia neliökilometrejä kattava kanavaverkosto koholla olevine saarekkeineen oli selvästi aikoinaan rakennettu maanviljelyn tarpeisiin ja tuottamaan ravintoa tuhansille ihmisille. Tämä herätti ajatuksen siitä, että jos tämä alue, joka nykyään on heikosti tuottava, on joskus ollut maanviljelyyn sopiva, oli luultavaa, että samanlaisia on ollut muuallakin. Orellanan kertomuksissa saattoi siten olla perää.

Kuikurien hierarkia, jäänne menneisyydestä?

Kun antropologi Michael Heckenberger tapasi keskisellä Amazonilla elävän Kuikuru-heimon jäseniä, häneen teki vaikutuksen heimon sosiaalisen rakenteen monimuotoisuus. Hän ihmetteli, miksi vain 300 jäsentä käsittävällä heimolla oli niin hierarkkinen elämäntapa periytyvine arvojärjestyksineen ja niihin liittyvine seremonioineen. Hän sai selville, että heimo oli aiemmin elänyt yhtenäisessä kyläverkostossa, joka oli ollut kooltaan monikertainen nykyisiin asuinalueihinsa verrattuna. Heckenberger uskoo, etteivät varhaiset kuikurit olleet vaeltavia puolipaimentolaisia, jollaisina antropologiset teoriat heidät esittävät, vaan elivät sellaisissa kehittyneissä yhteisöissä, joita Orellana aikoinaan kuvaili.

Mullan salaisuus

Vihjeitä löytyy myös ruohonjuuritasolta - itse mullasta. Arkeologi Bill Woods on kartoittanut Brasilian Tapajos -joen varrelta lukuisia esihistoriallisia paikkoja, joista on löytynyt erittäin hienoja 2000 vuotta vanhoja ruukkuja. Yhteistä näille paikoille, joissa ihmiset muinoin elivät, on paljon tavallista sademetsän maaperää tummempi multa. Lähemmät tutkimukset ovat osoittaneet sen sisältävän ruukunsirpaleiden lisäksi puuhiiltä ja erilaista biologista jätettä. Se on siten saman kaltaista, jota syntyy kompostoimalla. Brasilialaiset käyttävät siitä nimitystä terra preta. Se on tunnettua tuottavuudestaan ja paikalliset asukkaat myös myyvät sitä.

Näiden sademetsien kätköissä on joskus ollut kehittyneitä sivilisaatioita.

Arkeologit ovat kartoittaneet alueet, joissa mustaa multaa, terra pretaa, esiintyy. He ovat todenneet alueiden olevan sellaisia, joita Orellana kuvaili 1500 -luvulla. Alueet kattavat yhteensä noin kaksi kertaa Suomen kokoisen alueen.

Kaikki tämä viittaa siihen, että varhaisilla Amazonin alueen asukkailla oli taito muuttaa jalkojensa alla oleva köyhä maa viljelyyn kelpaavaksi. Se on puolestaan mahdollistanut pysyvän, laajan asutuksen ja kehittyneen kulttuurin.

Mihin sivilisaatiot katosivat?

Mm. arkeologi Bill Petersen Vermontin yliopistosta pitää Orellanan kirjaamia asioita hyvin uskottavina. Mutta jos ne pitävät paikkansa, mitä näiden alueiden ihmisille tapahtui myöhemmin? Mihin he katosivat? Tutkijat uskovat selityksen olevan yksinkertainen: he kuolivat espanjalaisten mukanaan tuomiin tauteihin. Heillä ei ollut luontaista vastustuskykyä isorokkoa, tuberkuloosia tai tuhkarokkoa vastaan, joten ne levisivät kulovalkean tavoin. Harvat jäljelle jääneet eivät enää kyenneet pitämään yllä entistä elintapaa, ja hajaantuivat pieniksi heimoyhteisöiksi.

Terra preta, kultaakin arvokkampaa

Amazonian asukkaiden suurin saavutus terra preta, musta multa, elää edelleen. Tutkijat ovat todenneet sillä olevan merkillisen kyvyn säilyä ravinteikkaana satoja vuosia. Tämä on arvokas ominaisuus maissa, joissa nykyinen kaskiviljely tuhoaa vuosittain miljoonia hehtaareja sademetsää. Poltetusta metsästä jää vain tuhka, jonka sateet ja tuulet pian kuljettavat ravinteineen pois, joten samaa paikkaa voi viljellä vain 2-3 vuotta. Edes kemikaalien lisääminen maahan ei paljon tilannetta paranna. Terra pretalla sen sijaan on kyky säilyttää ravinteet maassa ja tuottaa satoa vuosi vuoden jälkeen.

Orellanan matkakertomus tarjoaa erään näkökulman tähänkin. Hän kertoo alkuasukkaiden kulottaneen peltojaan. He eivät siis ilmeisesti harjoittaneet kaskiviljelyä. Bruno Glaser Bayreythin yliopistosta on todennut terra pretan sisältävän runsaasti puuhiiltä. Hän uskoo intiaanien tuottaneen tätä hiiltä miiluissa tarkoituksellisesti pitääkseen mullan ravinteikkaana. Tässä piilee se salaisuus, minkä avulla Amazonian varhaiset asukkaat pystyivät harjoittamaan pysyvää maanviljelyä ja luomaan kehittyneitä sivilisaatioita. Puuhiilen vaikutus on osoitettu myös kokeellisesti. Koepalstoilla, joilla tavalliseen sademetsän multaan lisättiin lannoitteita, kasvu oli vähäistä, mutta palstoilla joihin vielä lisättiin hiiltä, tuotto oli jopa 880% suurempi.

Terra pretalla todettiin lisäksi toinen hämmästyttävä ominaisuus: se kykeni tuottamaan lisää samanlaista multaa! Kun multaa myyvä viljelijä jättää siitä jäljelle 20 cm paksun kerroksen, se on n. 20 vuoden kuluttua alkuperäisen vahvuinen. Mullan pinnalle putoilevat lehdet ym. maatuvat ja muodostavat uutta multaa. Multa sisältää siis ilmeisesti elämää, eli matoja, bakteereja ja muita pieneliöitä, jotka saavat tämän aikaan. Jos terra pretaa onnistutaan levittämään laajoille köyhän maaperän omaaville alueille, kaskiviljely voidaan vähitellen lopettaa, ja ihmiset voivat tulla toimeen käyttäen luontoystävällisiä viljelymenetelmiä. Tämä löytö voi siten olla paljon arvokkaampi kuin myyttisen Eldoradon kulta.

Lähteitä:
Menneisyyden arvoitukset, julk. Valitut Palat
Terra preta home page
www.bbc.co.uk/science/horizon/2002/eldorado.shtml
TV1 14.9.04

Lisäys 16.11.08:
Ohjeeksi I. Laitisen kokeilema menetelmä:
1. grillihiilli murskattava noin 3 millin muroiksi.
2. kukkaruukkuun voi laittaa tilavuussuhteessa 4 osaa maata 1 osa hiiltä.
3. testialueilla on käytettty hiiltä 100 g -1000g neliömetrille

I. Laitisen koostama, aiheeseen liittyvä linkkikokoelma:
Terra Preta Linkit



Päivitetty 16.11.08